Wicked

Piipahdettiin koko perhe muutaman päivän lomalla Lontoossa. Osasin arvata sen jo lähtiessäni, mutta viimeistään Lontoon katuja kulkiessa, lukuisia teattereita ohittaessa ja punaisten bussien kyljistä tuijottavia mainoksia katsoessa tiesin, että jotain on nähtävä. Lontoossa ei käydä edes yhtä teatteriesitystä näkemättä.
      Tosin vaikka yhden näkee, monta jää näkemättä. Jo pelkästään musikaaleista vastaan tuli Les Misérables, Phantom of the Opera, Miss Saigon, The Book of Mormon, Wicked, The Lion King, Thriller Live, The Bodyguard, Charlie and the Chocolate Factory ja Jersey Boys.
      Näistä mielenkiintoisimmat olivat neljä ensimmäistä. Näistä olin nähnyt Les Misérablesin elokuvana (loistava musiikki, heikko dramaturgia) ja Phantom of the Operan Lontoossa vuonna parikymmentä vuotta sitten. Miss Saigonia on kehuttu kovasti, mutta se oli jo vanha musikaali ja myös vähän kauempana hotellistamme. Jäljelle jäi siis oikeastaan The Book of Mormon ja Wicked.
      Näistä kahdesta The Book of Mormon on tällä hetkellä kuuluisin ja menestynein musikaali sekä Yhdysvalloissa että Englannissa, palavan ironinen katsaus mormoniuteen mutta myös uskontoon ylipäätään – mistä syystä siihen on myös täysin mahdotonta saada lippuja lyhyellä varoitusajalla, teatterin edessä kulki jono siitä ohi mennessäni.
      Niinpä jäljelle jäi Wicked.

Read Full Post »

(Itse)kritiikki

Kun en enää ole kriitikko – mistä olen vain hyvillään -, on ihan eri tavalla mukavaa ja vapauttavaa pohtia taiteellista kritiikkiä.
      Mikään ei tietenkään ala tyhjiöstä ja tämänkin pohdinnan taustalla on eilisiltana käyty keskustelu siitä, millaista on hyvä kritiikki, mikä on kritiikin tehtävä ja onko oikeaa tai väärää. Mutta myös se, kun kuulin millaista paheksuntaa eräs virkistävän hienosti kirjoitettu ja perusteltu teatterikritiikki oli herättänyt kritiikin kohteeksi joutuneessa paikallisessa taidelaitoksessa.

Read Full Post »

Yksinäinen saarnipuu

Viimeinkin tiedän, miksi ihmiset tekevät teatteria. Harjoitusajan takia!
      Joo, joo, tietenkin sitä tehdään – tai pitäisi tehdä – myös sanottavan vuoksi, mutta harjoitusajassa on jotain uniikkia. Siinä on kollaboratiivisuutta (hah, näytinpäs teille) parhaimmillaan, kun homma alkaa tulla kasaan ja eri tekijät ovat tekemisissä keskenään heitellen ideoita siitä, miten näkevät kohtauksen menevän parhaiten. Käsikirjoittaja kuulee, miten typerältä ne sanat käytännössä kuulostavat ja on pakotettu arvioimaan uudelleen ne kaikki hienot kirjoitusvaiheessa saamansa oivallukset.
      ”Paskaa! Ei toimi! Vaihdetaan!”
      Mistäkö tämän nyt tiedän? Koska ohjaan parhaillaan ensimmäistä esitystäni. Kuin sattumalta olen sen myös kirjoittanut. Ohjaaja ja käsikirjoittaja ovat eri mieltä tekstin laadusta. Ohjaajan mielestä teksti on ajoittain kömpelöä. Käsikirjoittaja kehottaa ohjaajaa painumaan vittuun mielipiteineen.
      ”Tämä on taidetta!”

Read Full Post »

Mihin me emme pysty

Broadwayn suurin juhla eli parhaat teatteriesitykset palkitseva Tony Awards pidettiin Yhdysvalloissa taas eilen. Suorana lähetyksenä legendaarisesta Radio City Music Hallista tullut esitys osoitti taas, miten upeaa teatteri voi olla – tai lähetyksen perusteella populaari teatteri eli lähinnä musikaalit.
      Se osoitti tänäkin vuonna sen, miten vaivattomasti siellä näyttävät sujuvan asiat, joihin meillä ei kyetä suuremmallakaan ponnistuksella.

Read Full Post »

Vuosisadan rakkaustarina

Apurahan saaminen tarkoittaa on viimeistään merkki siitä, että työ on nyt sitten tehtävä. Enää ei haaveilla eikä suunnitella eikä peruta, vaan kun rahaa on saatu, on saatava myös valmista. Se on hyvä, koska se lopettaa joutavanpäiväisen haaveilun ja pakottaa tekemään jotain asian eteen. Se tekee taiteilusta työtä, mikä ei koskaan ole väärin.
      Se käynnistää myös tutkimustyön, joka johti ihan ensimmäiseksi siihen, että päädyin lukemaan Märtä Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan.

Read Full Post »

Mustaa ja valkoista: Perjantai

Parin sairastelupäivän takia jäi näkemättä kaksi taiteellisesti mielenkiintoisinta esitystä keskiviikolta ja torstailta: Ken Main Poem of Phenomenon sekä espanjalaisen Catalina Carrascon Näkymätön todellisuus.
      Onneksi näin sitten sen sijaan festivaalin kaksi kiistatta hauskinta esitystä. Ne olivat molemmat perjantaina.

Read Full Post »

Mustaa ja valkoista X: Maanantai

Sitten tuli maanantai, joka osoittautui ohjelmistollisesti ongelmalliseksi päiväksi. Ei siksi, että georgialaisen Liberty Theatren The Beautiful Georgian Woman olisi ollut huono, vaan siksi, että en tiedä oliko se.
      Näytelmässä oli parikin ongelmakohtaa.

Read Full Post »

Mustaa ja valkoista X: Sunnuntai

Sunnuntai oli Mustan ja valkoisen teatterifestivaalilla yhden esityksen päivä, etenkin kun olin nähnyt Kuusta pudonneet jo lauantaina Lappeenrannassa.
      Tämä yksi esitys oli helsinkiläisen Teatteri Metamorfoosin Sauna.

Read Full Post »

Mustaa ja valkoista X: Lauantai

Mustan ja valkoisen teatterifestivaalin ensimmäiseltä päivältä ehdin näkemään kaksi esitystä: venäläisen katuteatteriesityksen Kuusta pudonneet sekä englantilaisen Finger And Thumb Theatren Sirkuskarhun.
Hyvin erilaisia molemmat.
      Millaisia olivat?

Read Full Post »

Tänään se alkaa

Fire Fingers: Ms. Flames. Saksa.

Mustan ja valkoisen teatterin festivaali järjestetään tänä vuonna jo kymmenennen kerran. Se alkaa tänään ja kestää viikon. Ensimmäistä kertaa nyt myös Lappeenrannassa ensimmäisen päivän ajan.
      Koko olemassa olonsa ajan festivaali on taistellut kohtaloa vastaan ja painanut sitkeästi vuodesta toiseen, vaikka kuka tahansa talousihminen olisi voinut sanoa, että lopettakaa jo.
      Vaikka festivaali ei ehkä ole tuottanut rahaa tai kerännyt yleisöä niin paljon kuin olisi ansainnut, se on kuitenkin tuonut ainakin minulle niin paljon uutta henkistä pääomaa, että uskoni hyvään ja puhuttelevaan teatteriin on säilynyt. Siitä kiitokset festivaalin primus motoreille eli Katri Lättille ja Kamran Shahmardanille: olette tehneet teatteria rakastavalle yleisölle suuremman palveluksen kuin arvaattekaan.

Read Full Post »