Huumori ei ole helppoa. Ei kirjallisuudessa eikä draamassa. Se on kaikkein vaikein muoto, vielä huomattavasti vaikeampi kuin draama. Oikea kuningaslaji, etenkin mitä absurdimpaa huumoria tehdään – haasteellisuuden ja ammattitaidon kulminoitumana farssi.
Nämä fraasithan olemme kaikki kuulleet. Kaikkien muiden kirjoittamiseen liittyvien ja kirjoittamista mystifioivien ja romantisoivien fraasien ohella.
No, jos komedia on niin vaikeaa, miksi Suomessa sitten tehdään niin helppoa komediaa?
Archive for helmikuu 2011
Kenelle nauramme?
Posted in Kirjallisuus, Kirjoittaminen, Teatteri, Televisio, tagged episodes, farssi, fawlty towers, frasier, jeeves, komedia, kummelit, lapsia ja aikuisia, marja tyrni, munamies, pekka pesonen, pulkkinen, reinikainen, viihde on 28.2.2011| Leave a Comment »
Aina joku jää kaipaamaan
Posted in Kirjallisuus, Piirrosnovelli, tagged blankets, chunky rice, craig thompson, graphic novel, sarjakuva, yksinäisyys, ystävyys on 24.2.2011| 1 Comment »
Craig Thompsonin seuraavaa piirrosnovellia Habibia odotellessa voi katsoa mitä tapahtui ennen Thompsonin loistava Blankets-läpimurtoteosta.
Tapahtui Good-bye, Chunky Rice, jota jotkut pitävät jopa Blanketsiakin parempana. Olipa parempi tai ei, Good-bye, Chunky Rice on joka tapauksessa hyvin ainutlaatuinen kertomus ystävyydestä ja yksinäisyydestä. Tyyli on ainakin pintapuolisesti jotakin toista kuin Blanketsissa, mutta temaattisesti Thompsonin esikoinen on vähintään Blanketsin tasolla.
Missä on lakki?
Posted in Kirjallisuus, Kotimainen kaunokirjallisuus, Kulttuuri, Näytelmäkirjallisuus, Runous, Taide, Ulkomainen kaunokirjallisuus, tagged kulttuurivienti, maailman paras maa, suomalainen taide on 21.2.2011| Leave a Comment »
Mikähän siinä on, että kulttuurin täytyy verrata itseään toisiin kulttuureihin? Kilpailu, tietenkin. Se on yksi syy. Ihminen vaan on sellainen. Ja myös siksi, että vertailun kautta näkee kaikkein kätevimmin ja nopeimmin oman tasonsa. Tämä on ihan selvää.
Miksi meille sitten on tulossa Guggenheim-museo?
Absurdi juttu
Posted in Kirjallisuus, Kulttuuri, Näytelmäkirjallisuus, Teatteri, tagged absurdi draama, askeleet, huomenna hän tulee, leikin loppu, samuel beckett, sanaton näytös, viimeinen ääninauha, voi miten ihana päivä on 17.2.2011| 1 Comment »
Muistan sen kesän parikymmentä vuotta sitten, jona makasin selälläni kesämökin sohvalla ja luin ensimmäisen kerran Samuel Beckettiä. Näytelmä oli luonnollisesti Huomenna hän tulee. Olin hyvin vaikuttunut. Tai ainakin kuvittelin olevani.
Kuten todennäköisesti muutama muukin on joskus Beckettiä lukiessaan ajatellut, Huomenna hän tulee oli omituisin lukemani näytelmä – tai teksti, genrestä riippumatta. En tajunnut mitään. Totta kai minulla oli välittömästi lukemisen jälkeen tarve muodostaa teorioita siitä, mistä näytelmä kertoi. Jumalasta. Tai siitä, miten odottamalla tapahtuvan mitään ei tapahdu. Tai läheisriippuvuudesta.
Olin oikeassa vähintään kaikissa kolmessa teoriassani. Beckett ei nimittäin kirjoittanut näytelmiä, vaan individualistisen filosofian sapluunoja, joiden raameihin jokainen voi asettaa haluamansa maailmankatsomuksen tai tarkoituksen, ja olla täysin oikeassa kunnes joku toinen tulee ja sanoo ettet sinä ymmärrä Beckettiä.
E, se ei tsiiggaa
Posted in Kirjoittaminen, Kulttuuri, Viestintä, tagged essee, filosofian maisteri, opiskelu, tutkinto, yliopisto on 14.2.2011| 1 Comment »
”Hei, Heidi!”
Sain muutama päivä sitten viimeinkin valmiiksi esseen, jota työstin vähän toista viikkoa. Sivu, puolitoista, ihan korkeintaan kaksi päivässä. Ohjemitta 12 sivua. Lopputulos: 11 sivua ja lähdeluettelo kahdennellatoista sivulla.
Eikä se nyt sitten niin hauskaa ollutkaan kuin väitin (Salohalme, 2010) edes siinä pyörittelymielessä. Puuduttavaa kyllä.
Esseen kirjottaminen tuntui kymmenen vuotta yliopisto-opintojen päättymisestä vielä älyttömämmältä kuin se silloin tuntui, mikä lienee merkki joko järjen lisääntymisestä tai sen vähentymisestä. Joka tapauksessa, olo oli kuin Beckettin roolihahmolla: tässä ei ole mitään järkeä.
Vanhentuuko kirjallisuus?
Posted in Kirjallisuus, Ulkomainen kaunokirjallisuus, tagged fitzgerald, gatsby, kultahattu, minä-kertoja on 10.2.2011| Leave a Comment »
Mitä tulee kysymykseen siitä, voiko kirjallisuus vanhentua ja muuttua tietyn ajan kuluttua sisällöllisesti irrelevantiksi, kuulun – tietenkin – enemmän siihen ryhmään, jonka mielestä totta helkkarissa voi, miksikäs ei voisi? Kirjallisuuspuritaanit purisevat, miten kirjallisuudella on aina itseisarvonsa vaikka ihan historiallisena representaationa siitä, miten aikoinaan on kirjoitettu, ajateltu ja että sehän on, herra paratkoon, taidetta!
– Ja sitä paitsi, ainahan on ajankuva! ne sanovat.
He ovat täysin oikeassa.
Konnodeno
Posted in Kirjoittaminen, Viestintä, tagged denotaatio, konnotaatio, sivumerkitys on 7.2.2011| Leave a Comment »
Yksi kirjoittamisen vaikeimpia asioita on kehittää ymmärrys siitä, miten yksittäinen sana voi olla väärä. Eikä se ole vaikeaa vain luovassa työssä, vaan selvästi huomattavan hankalaa myös arkipäiväisessä elämässä, sosiaalisessa kontekstissa. Miten kirjoitamme on miten puhumme on miten ajattelemme on mitä tarkoitamme.
On kaksi eri asiaa sanoa ”hän tunsi” kuin ”hänestä tuntui”; ”hän huomasi”, ”hän ymmärsi”; ”miten hän voi pahottaa mielensä niin pahoin”, ”miten hän jaksoikin pahottaa mielensä niin pahoin” ja niin edelleen.
Konnotaatio ja denotaatio.
Liirum-laarum
Posted in Kirjallisuus, Lastenkirjallisuus, tagged allakka pullakka, atu ruotanen, edu kettunen, jukka itkonen, kirsi kunnas, lasten runot, laura ruohonen, meri-paavo ja mehikäärme, satulaan, taikuri into kiemura, tiitiäinen, yökyöpelit on 3.2.2011| 1 Comment »
Lapset. Ai ne tumpit, alimittainen ihmiskasvusto, jotka eivät ymmärrä mitään mitä niille puhutaan ja ymmärtämästäänkin kuulevat vain puolet, ja joille tästä johtuen voi puhua kuin idiooteille? Sen lisäksi, tiedättekö mitä, niille pystyy myös kirjoittamaan aivan samalla tavalla! Kunhan tekee vaan sinnepäin, riittäähän se, koska jos aikuisillekin voi syöttää kaikenlaista roskaa, niin miten helpolla sitten pääsee kirjoittamalla lapsille!
Tältä minusta tuntuu valitettavan usein lukiessani lapsilleni kirjoja – ja varsinkin lukiessani näille runoja. Koska yllättävän usein lapsille kirjoitetut runot eivät ole edes runoja, vaan jotain lorun ja rallatuksen välistä.
Kunhan siellä säkeen / joka alusta lähtien ontu / ja jonka kiireesti teen / lopussa on kömpelö loppusointu.
Aukko yleissivistyksessä 