Ihmisessä on yksi rakennevika, joka seuraa sitä pidempään kuin monet niistä muista.
Tarve ulkoiseen validaatioon.
Korkeamman älykkyytensä ja monimutkaisemman rakenteensa vuoksi ihminen kypsyy hitaammin kuin mikään muu laji. Käytännössä en uskoisi ketään alle 25-vuotiasta, joka väittää tuntevansa itsensä, ja ymmärtävänsä. En tiedä uskoisinko vielä ketään alle 30-vuotiastakaan.
Sanoo nelikymppinen, joka uskoo tietävänsä kaiken, mutta joka tuskin sekään tietää vielä mitään mistään. Luulee vain tietävänsä samalla varmuudella kuin se kaksikymppinen torvi.
Ihmisen itsensä etsintä jatkuu läpi elämän ja vuosien kertyessä siihen tarttuu aina vain uusia palasia, jotka kartuttavat olennaista, hävittävät joutavaa – jos hyvin käy. Kaikkea sellaista, mikä nuorena tuntuu ratkaisevalta, mutta jolla vaikkapa keski-ikäisen näkökulmasta ei ole mitään merkitystä. Aivan kuten seitsenkymppiset katsovat nelikymppisiä säälivin silmin: kuinka naiiveja ovat nuo keski-iän saavuttaneet!
Mitä pidemmälle ehtii, sitä omavaraisemmaksi ihminen tulee. Enkä tarkoita taloudellisesti, vaan henkisesti. Toisten ihmisten tarve vähenee. Rakkautta tarvitsee aina, mutta hyväksynnän – validaation – merkitys vähenee.
Koska ongelma on, että koska nuorena ihminen ei tunne itseään, tämän itsetunto ei pysty kohdistumaan oikeaan, pysyvään minuuteen, sillä sellaista ei vielä edes ole. Nuoruudessa ihmisen itsetunto rakentuu ulkopuolelta, koulumenestyksestä, sosiaalisista kontakteista, ystävien ja vanhempien ihailusta.
Haaste onkin jossain vaiheessa ymmärtää tämä ja tehdä töitä itsensä eteen, jotta siitä pääsee irti. Jos sitä ei tiedosta tai tunnusta, sitten saattaa olla koko loppuelämänsä riippuvainen toisista. Antaa toisten ja yhteiskunnan määritellä kuka ja millainen on, mikä minussa on hyvää, mikä huonoa.
Nyt nelikymppisyyden paikkeilla olen kokenut olevani ensimmäistä sillä kynnyksellä, ettei toisten sanoilla ole väliä minun itseni kannalta. Siis kehuilla ja arvostuksella, haukuilla ja asiattomalla arvostelulla on aina. En enää niin tarvitse toisten hyväksyntää, vaan voin hyväksyä itse itseni. Taitoni ja ominaisuuteni. Ilman, että jonkun toteama ”olet väärässä” romuttaa varmuuteni täysin; sen sijaan se auttaakin rakentamaan uutta.
Minä en ole enää se, joka on aina väärässä.
Vanhoihin tapoihin paluu kärkkyy silti koko ajan vaarallisen lähellä. Varsinkin aina silloin, kun on jonkin näytelmän ensi-ilta tai kirjoitusprojekti tai jokin mikä tahansa tekemäni projekti, joka on vaikuttanut ihmisiin. Silloin aina korva kääntyy odottamaan, että joku tulisi vuolaasti kehumaan, jotta voisin tuntea olevani osa… jotain. Että olisi merkityksellinen.
Miksi kenenkään toisen ihmisen – tai kahden tai sadan – toteamus erinomaisuudestani tai hyvyydestäni tekisi siitä totta? Koska validaation etsintä johtaa lisävalidaation etsintään. Aina on olemassa vielä merkityksellisempiä ihmisiä, joiden mielipide merkitsee vielä enemmän kuin niiden edellisten: äidistä ystäviin, opettajaan, apurahalautakuntaan, lehdistöön, isompaan lehdistöön, televisioon, vertaisarvostukseen, kansainväliseen huomioon, suurempiin näyttämöihin ja aina Yhdysvaltain presidenttiin asti.
Jos avaa itsensä ulkoisen hyväksynnän hakemiselle, sitten sitä saa hakea koko loppuelämänsä. Mikään ei riitä. Aina voi jossain olla ihminen, joka on sitä mieltä, etten olekaan riittävän hyvä. Ja onkin.
Se voi surettaa minua. Se saa surettaa minua. Mutta se ei saa määritellä minua. Minä määrittelen minut. Minulla on nämä arvot – olenko niiden mittainen mies?
Mitä tulee taiteeseen, minulla ei tule koskaan olemaan julkaistua kirjaa. En tule koskaan saamaan valtion taidepalkintoa enkä Finlandiaa. En saamaan näytelmää isolle näyttämölle enkä hengailemaan kaltaisteni seurassa. Tai löytämään edes minulle sopivaa työpaikkaa. Kaikkea, mistä joskus unelmoin.
Minulle riittää, nykyään, jos autan, kosketan tai puhuttelen yhtäkin ihmistä. Minulle on aivan samantekevää onko tuo kyseinen ihminen lehdistön edustaja vai kotiäiti Joutsenosta. Ihmisiä he ovat molemmat.
Joku saattaa sanoa, että epäonnistujan puhetta. Niin… ehkä. Mutta sellaisen, joka paskaakaan välittää, koska hämmästyksekseni en lakannutkaan olemasta, kun ymmärsin etten tule niitä saamaan.
Yli kolmekymppiseksi luulin, että ihminen määrittyy tekojensa perusteella. Koska niinhän meille väitetään, koulussa, työssä, mediassa.
Miten naiivi olin.
Se on erittäin hyvä blogiisi
Erittäin kiva. Pidän tavasta, jolla kuvailet sitä.