Mustaa ja valkoista: Perjantai

Parin sairastelupäivän takia jäi näkemättä kaksi taiteellisesti mielenkiintoisinta esitystä keskiviikolta ja torstailta: Ken Main Poem of Phenomenon sekä espanjalaisen Catalina Carrascon Näkymätön todellisuus.
      Onneksi näin sitten sen sijaan festivaalin kaksi kiistatta hauskinta esitystä. Ne olivat molemmat perjantaina.

Annaliisa Pillakin Diiva oli kaksi esitystä yhdessä: se oli klassisen musiikin konsertti, jossa lauloi aivan oikea mezzosopraano (Pillak), mutta oli myös näytelmä konsertista, joka menee pilalle, kun samaisen mezzosopraanon ego ei enää sovi lavalle ja tämä alkaa diivailla.
      Ennen esitystä odotin esityksen vastaavan aika tarkasti sitä, mikä minua nykyään teatterissa kiinnostaa: teatterin ja todellisuuden sekoittaminen tavalla, joka ei loukkaa tai häiritse katsojaa, mutta joka pistää tämän kuitenkin pohtimaan teatterin ja yleisön rajoja.
      Ja, kuinkas ollakaan, Diiva vastasi odotuksiin.

Diiva. Pianossa Marko Hilpo, diivana Annaliisa Pillak.

Esitys alkoi hyvin hillitysti ja juuri sillä tavalla kuin sen oli alettavakin: ketään ei näkynyt. Valot pimenivät, tuli hiljaista ja yleisö odotti. Pitkään. Jopa niin kiusallisen pitkään, että toivottavasti yleisössä oli joku, joka ei tajunnut mistä on kyse: että Diiva antaa odottaa itseään.
      Kun Suuri Taiteilija oli saatu lavalle, esitys jatkoi maltillisesti lyömättä heti kaikkea peliin vaan antoi henkilönsä ja tilanteensa kasvaa rauhallisesti, kunnes se on vaivihkaa paisunut mittoihin, joiden tajuaa yllättäen olevan täysin absurdeja. Dramaturgisesti täysin oikein.
      Keskeinen juttu Diivassa oli kunnollisen pianistin ja narsistisen taiteilijan suhde. Siinä, missä pianisti yritti tehdä töitä yhdessä ja tarjota yleisölle konsertin, jota nämä ovat tuleet katsomaan, ei Diiva kyennyt sietämään ajatusta, että kukaan olisi tullut katsomaan mitään muuta kuin häntä. Ei konserttia eikä ainakaan pianistia!

Annaliisa Pillak

      Tämä juuri teki esityksestä silmittömän hauskan: mitä kaikkea Diiva oli valmis tekemään saadakseen kaiken huomion. Hän poistui lavalta kesken laulun, näpersi kännykkää, ja häiritsi ja komensi pianistia. Ja venytti nuotteja – ja kun artisti haluaa laulaa nuotin pitempänä kuin se on kirjoitettu, mitä tekee pianisti? Pianisti odottaa. Ja sen jälkeen yrittää arvailla, minkähän mittaisena seuraava nuotti kenties tullaan laulamaan.
      Tämä oli esityksen hienoimpia kohtia: Marko Hilpo soitti loistavan epävarmasti kohdat, joissa hän joutui mukautumaan tähtösen oikkuihin ja Hilpo teki sen ilman, että se tuntui harjoitellulta. Se tuntui aidolta. Niin ikään Annaliisa Pillak oli aivan uskomaton jo siksi, mihin kaikkeen hän venyi ja lauloi vielä samalla, mutta myös miten vakaasti ja uskottavasti hän näytteli diivailun.
      Kokonaisuutena Diiva oli hauskinta, mitä olen nähnyt hyvin pitkään aikaan. Ja ihailtavinta siinä se, miten alleviivaamatta se sen teki: se vain oli, sekoitti teatteria ja todellisuutta tavalla, joka sai näkemään koko jutun absurditeetin ilman, että olisi ollut aidon tilanteen painostavuutta. Etenkin, kun tietää esityksen perustuvan Pillakin omiin kokemuksiin.
      Mistä herää kokonaan uusi joukko kysymyksiä.
      Mieletön esitys. Mieletön. Kiitos!

Illan jälkimmäinen ja festivaalin varsinaisesti viimeinen oli englantilaisen Pop Corn Club Cabaret. Cabaret jatkoi samalla linjalla kuin Diiva eli huumoria riitti. Mutta ero kahden esityksen välillä on kuin yöllä ja päivällä.
      Pop Corn Club Cabaret’a on vaikea määritellä, jos sitä ei ole nähnyt. Mutta jos katsotte fraasisanakirjasta määritelmän ”seinästä repäisty”, siinä kohdalla todennäköisesti lukee Pop Corn Club Cabaret.
      Se oli kaistapäinen. Täysin. Ja minä olen nähnyt monenlaista. Mutta tämä oli täysin ulkoavaruudesta.
      Esitys oli tyypillinen Cabaret siinä mielessä, että se koostui irrallisista ohjelmanumeroista, joilla kullakin oli oma esiintyjänsä. Paitsi, että esiintyjiä oli rajattu määrä, vain hahmot vaihtuivat. Paitsi, että ohjelmanumeroissa oli äärimmäisen harvoin järkeä.
      Voisin kertoa, mitä kaikkea Cabaret’ssa illan aikana tehtiin, mutta ei siitä lukemalla mitään ymmärtäisi. Ai kokeile kuitenkin? Okei. Siellä kaatuiltiin. Tehtiin ihmistorneja. Tanssittiin kömpelösti. Nakuiltiin.
      Aivan. Kuulostaa puskafarssilta? Ero? Pop Corn Club Cabaret oli hauska. H.A.U.S.K.A.
      Mietin esityksen aikana, mikä sen erottaa esimerkiksi suomalaisista farsseista, jotka ovat usein erittäin noloja nekin, mutta onnistumatta naurattamaan lainkaan. Juttelin asiasta muutaman ihmisen kanssa väliajallakin ja lähin arvio, mihin päädyttiin oli, että esiintyjät onnistuvat välittämään yleisölle tavalla tai toisella älynsä: että he tietävät mitä ovat tekemässä. He tekevät huonoa tieten.
      Mutta kun se ei ollut edes huonoa. Tai oli se, mutta se tehtiin niin pistämättömällä ammattitaidolla, niin vakavin kasvoin ja niin uskomattoman sujuvasti koreografioidusti, että huonosta tuli erinomaista ja vuoden 2013 festivaalin viimeisestä esityksistä viime vuosien festivaalien ikimuistoisimmista. Ja niinpä kaikki se, minkä ei olisi pitänyt naurattaa, nauratti käsittämättömän paljon.

Pop Corn Club Cabaret. Sekopäinen esitys, joka sai kiemurtelemaan naurusta.

Pop Corn Club myös voimisti päätöstäni olla istumatta enää koskaan festivaaleilla eturivissä, sen verran ahkerasti yleisöä kiusattiin. Onneksi annettiin myös kieltäytyä, tosin vaihtelevalla menestyksellä, mutta onneksi löysivät myös aina hyvän ja esiintymisvalmiin osallistujan. Minä en osallistuttavasta teatterista pidä, koska joudun jännittämään sitä, että minua tullaan hakemaan ja joudun kesken esityksen vääntämään rautalangasta esiintyjälle että ”ei, en todellakaan aio tulla”.
      Onneksi istuin takana ja keskellä riviä, joten pelätä ei tarvinnut ja pystyin nauttimaan hulluudesta täysin siemauksin.
      Pop Corn Clubilaiset eivät epäilleet pistää itseään peliin. He olivat päättäneet viihdyttää yleisöä hinnalla millä hyvänsä ja niin myös tekivät: tässä näkyy ammattitaito ja päättäväisyys, ymmärrys siitä, mistä teatterissa on kyse – yleisöstä, ei taiteesta tai teatterista itsessään, kuten Suomessa vähän liian usein ajatellaan. Yleisö, yleisö, yleisö. Tässä järjestyksessä.
      Toki Cabaret’hen mahtui hetkiä, jotka eivät toimineet aivan niin hyvin kuin toiset, mutta juuri kun erehtyi ajattelemaan, etteivät esiintyjät saa enää intensiteettiä kasattua, he tekivät comebackin jollaisen vielä pähkähullummalla idealla. Ja juuri nämä ideat edustavat sitä seinästä repäistyä puolta: ne olivat absurdiudessaan niin yllättäviä ja arvaamattomia, ettei naurattamispotentiaalia ehtinyt edes pohtia ennen kuin se jo alkoi.
      Mieletön tämäkin. Hyvin eri tavalla kuin Diiva, vähemmän kultivoituneesti ja enemmäån in-your-face, mutta jos tarkoitus oli viihdyttää, Pop Corn Club suoritui tehtävästä loistavasti. Kiitos myös tästä! Uskomatonta. Tätä varten Mustan ja valkoisen teatterifestivaali on olemassa.

Kiitokset Katri Lättille ja Kamran Shahmardanille. Ilman teitä Imatran teatterielämä oli huomattavan paljon köyhempää. Tämä on vuoden valopilkku, jonka avulla usko teatterin voimaan ja mahdollisuuksiin elää aina vuoden yli ennen seuraavaa festivaalia. Olette leponne ja arvostuksen ansainneet.
      Vielä kerran.
      Kiitos.