Vuosisadan rakkaustarina

Apurahan saaminen tarkoittaa on viimeistään merkki siitä, että työ on nyt sitten tehtävä. Enää ei haaveilla eikä suunnitella eikä peruta, vaan kun rahaa on saatu, on saatava myös valmista. Se on hyvä, koska se lopettaa joutavanpäiväisen haaveilun ja pakottaa tekemään jotain asian eteen. Se tekee taiteilusta työtä, mikä ei koskaan ole väärin.
      Se käynnistää myös tutkimustyön, joka johti ihan ensimmäiseksi siihen, että päädyin lukemaan Märtä Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan.

Kiusasin Suomalaisen kirjallisuuden seuran kirjaston informaatikkoa kysymykselläni, onko Lauri Viidan Kukunor viimeisin Suomessa julkaistu narratiivinen runoteos. Ei ollut, tuli vastaus ja tulikin nopeasti parissa tunnissa, mistä hatunnosto taitavalle informaatikolle.
      Kukunor on julkaistu vuonna 1949, kun taas Paavo Haavikon Kaksikymmentä ja yksi on vuodelta 1974, Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina vuodelta 1978, Saila Susiluodon Carmen vuodelta 2010 ja Jouni Tossavaisen kesäpäivä vuodelta 2013. Mutta ilmeisestikin Kukunor on joka tapauksessa viimeisin klassinen loppusoinnullinen ja mitallinen runoteos.
      Koska vietän tällä hetkellä päiväni Lappeenrannan maakuntakirjaston Tietopalvelussa, menin sitten runohyllylle ja nappasin Tikkasen kirjan kouraani, istuin tietopalveluun asiakkaiden ”saako sinua häiritä” -kysymyksiä (”totta kai saa”) uhmaten ja luin. Palvelin tosin välissä useampaa asiakastakin, mutta sain minä myös luettua.
      On se vaan hyvä. Se on loistava.

Märta Tikkanen.

Märta Tikkasen aviopuoliso Henrik Tikkanen julkaisi vuonna 1977 tunnustuksellisen kirjan Mariankatu 26, jossa kirjailija käy läpi hyvin ongelmallista suhdettaan alkoholiin. Seuraavana vuonna Märta Tikkanen julkaisi oman näkemyksensä asioista eli siitä, millaista on elää juopon taiteilijamiehen kanssa – ja tämän teoksen nimi on Vuosisadan rakkaustarina.
      Vapaamittaiseen runomuotoon kirjoitettu teos on järkyttävän voimakas kuvaus kaikesta siitä, mitä perhe joutuu yhden perheenjäsenen alkoholismin vuoksi läpikäymään. Se on tehokas ja menee syvälle ihon alle.
      Tikkasen ote on hyvin vahva ja kaunistelematon: tekstistä paista läpi niin kuultava viha kaikesta siitä, mitä on tapahtunut, kuin palava rakkauskin huolimatta kaikesta tapahtuneesta. Tikkanen sanoo asiat sellaisina kuin hän on ne kokenut eikä se ole aina kaunista. Ja tekee sen upean viiltävän ironian kautta.

Minun oli vaikea nukkua
seitsemänsataakolmekymmentä ensimmäistä yötä
sitten kun olin oivaltanut
kuinka äärettömästi sinä rakastat
rakkauttasi

Teos tuo esiin Tikkasten elämän monet eri puolet: toisaalta on parisuhde, jossa on ajoittain vain yksi aikuinen, toisaalta taiteellinen työ, jossa ei tahdo riittää aikaa kuin vain toiselle – Henrikille – kun Märta joutuu käyttämään kirjoitustyöhön vähäisiä varsinaiselta työltä sekä lasten- ja kodinhoidolta jääviä tuntejaan. Rakkaus, sen puute, arvostus ja vanhemmuus saavat kaikki osansa.
      Alkoholisteille tyypillisesti, silloin kun Henrik juo, ei ole olemassa mitään muuta. On vain viina.

Sanot että koko maailma
tietää salaisuuteni
paitsi sinä
sinä et koskaan saa tietää
mitään

Mutta siksihän juuri
että sinä kuuntelisit
minä asetuin keskelle toria
missä koko maailma kulki ohi
ja huusin julki
salaisuuteni

Huolimatta tekstistä hehkuvasta vihasta, sävy on hyvin surullinen. Tikkanen kirjoittaa niin henkilökohtaisesti ja älykkäästi, että ainakin minä lukijana ymmärsin syvällisesti empatian tasolla, mitä hän tarkoittaa sanoessaan ”minä istun ja mietin milloin / vihani / tulee polttamaan sinut / valkoiseksi tuhkaksi”. Helposti voisi käydä niin, että tuollainen jäisi vain älyllisesti ymmärrettäväksi, jolloin tietää enemmän kuin tuntee. Sen sijaan Tikkasen teksti menee tuon tuosta syvälle syvälle ja herättää hyvin voimakkaita myötäelämisen tunteita. Ja se on saavutus, jota ihailen valtavasti.
      En yleensä ottaen suuresti perusta vapaamittaisesta runoudesta, koska se on vain harvoin niin jämptiä ja eksaktia kuin sen pitää olla toimiakseen. Etenkin, kun monet modernit tai postmodernit (who cares) täyttävät vapaaseen runouteen kuuluvia aukkoja vain välilyönneillä rivien väliin jäävien ajatusten sijaan. Tikkanen ei välilyöntejä harrasta, sillä hänen jäljiltään ei jää tyhjää, jota pitäisi täyttää.
      Vapaamittainen runous on hyvää silloin, kun se on hyvin lähellä aforistiikkaa, kuten on ainakin ajoittain Tommy Tabermannin tuotannossa – ja systemaattisesti Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinassa. Tikkanen sisällyttää hengästyttävän määrän loistavia oivalluksia ja näkökulman vaihtoja säkeisiinsä, joihin hän pystyy sisällyttämään ihailtavan määrän sisältöä, jota on pysähdyttävä miettimään säkeet luettuaan.

Nyt mun ei tarvitse
enää pelätä
sanoo yksi
että hän alkaa
juoda
nyt kun hän on jo aloittanut
ei tarvitse muuta
kuin odottaa
että hän lopettaa

Mutta sen sijaan, että olisi vain vihaa ja katkeruutta, Vuosisadan rakkaustarina on juuri sitä mitä se sanoo olevansa: vuosisadan rakkaustarina. Kaiken leimuamisen ja ivan ja halveksunnan yli nousee vielä kirkkaampana se, miten paljon he rakastivat toisiaan. He rakastivat niin paljon, että eivät antaneet periksi silloinkaan, kun se olisi kaiken perusteella ollut ainoa järkevä teko.
      Mutta kun se on rakkautta. Järjellä ei ole mitään tekemistä asian kanssa.

Lukemattomia kertoja olen ollut
lähdössä

Jos tämä juomakausi ei ole
viimeinen
minä lähden

Jos ilkeydet kohdistuvat
lapsiin
minä lähden

Jos hän vielä alkaa
valehdella
minä lähden

Jos hän ikinä käy käsiksi
minuun
minä lähden

Kun lapset eivät enää
jaksa
silloin minun on kerta kaikkiaan pakko

Ja kaikki tämä tapahtui
enkä minä kuitenkaan lähtenyt

Miksi?

Tikkasen ihailtavin saavutus on juuri se, miten rakkaus nousee viime kädessä teoksen merkittävimmäksi sanomaksi, vaikka Tikkanen käyttää huomattavan paljon enemmän sanoja ilmaisemaan vihaansa kuin rakkauttaan. Luettuani teoksen koin ymmärtäväni tarkalleen, miksi hän ei lähtenyt. Ainoa asia, mitä en ymmärrä on se, miten Märta Tikkanen sen teki.
      Se voi johtua osin siitä, että Tikkanen ymmärtää myös puolisoaan, vaikka ei tämän tekoja ja elämäntapaa hyväksykään. Juuri tämä erottaa Vuosisadan rakkaustarinan joistain muista nimeltä mainitsemattomista tunnustus-/paljastuskirjoista: se tahtoo hyvää, sen tarkoitus on hyvä.

Kolme harmia teokseen kuitenkin liityy.
      Yksi. Teoksen kolmas osa ei tavoita kahden ensimmäisen intensiteettiä.
      Kaksi. Istuin tietopalvelussa enkä voinut itkeä silloin, kun olisi itkettänyt.
      Kolme. Minä en koskaan pysty samaan.

Lopulta
sinä käytit
rakkauttasi
loitsuna
– niin suuri, niin kaikenkäsittävä
niin intohimoinen, niin ainutlaatuinen
sinä mumisit
ja heilutit suitsutusastiaa
niin että maailma katosi sauhuun

Kuinka pikkumaiselta
vaikuttaakaan
minun hapen ja raittiin ilman tarpeeni
verrattuna
sinun äärettömään rakkauteesi