Kuka olen?

Neropatti. Toini Havu. Sivari. Tosikko. Draamasta ja teatterista mitään ymmärtämätön valittaja. Ilkeä ja huono ihminen. Ilonpilaaja.

Kyllä, kaikkea tätä. Mutta olen minä muutakin, kuin mitä voisi milloin minkäkin kaupungin lehtien yleisönosastojen perusteella uskoa. Jos kaikelle yllä mainitulle pitäisi antaa jokin yleiskategoria – jokin sana, joka kuvaisi minua sisällyttäen kaikki ne eri nimet ja nimitykset, joilla minua on kutsuttu -, se sana olisi kriitikko.

Kritiikki on lähtökohtaisesti ikävää ja jopa loukkaavaa. Se on arvottavaa, ja ennen kaikkea, se on kaikkitietävää. Paitsi että ei ole. Maailma ilman kritiikkiä vasta ikävä paikka olisikin: se olisi yhden aatteen tai ideologian maailma, joka todella loukkaisi ihmisyyttä. Totta on se, että se ei arvottaisi, mutta se ei tekisi niin vain koska se ei arvostaisi ketään tai mitään katsoakseen tämän kritiikin arvoiseksi. Kritiikki on osoitus arvostuksesta. Merkki siitä, että joku kuuntelee.

Vielä taidekritiikkejäkin tärkeämpää on itsekritiikki. Löytää oman tietämyksensä rajat ja myöntää ne ainakin itselleen. Ja tämä on se vaikein paikka: on niin paljon helpompaa olla yhtä mieltä muiden kanssa kuin eri mieltä toisten kanssa. Kun on eri mieltä, tulee äkkiä tuomituksi vääräuskoisena tai jopa tietämättömänä.

Minä olen kriitikko. Olen itsekriitikko. Ja kritisoidakseni itseäni minun on yhteiskunnan osana kyseenalaistettava paljon muutakin – varsinkin kaikki se, josta sanotaan, että asia on näin. Näin käskee tekemään sokratelainen epäuskoni siitä, että ihminen koskaan voisi oikeasti tietää mitään. Voi kuvitella tietävänsä, voi jopa uskoa tietävänsä, mutta loppujen lopuksi kaikki tieto on tulkinnanvaraista. Kyseenalaistettavaa. Myös omani.

Mutta olen minä muutakin.

MINÄ OLEN

Aikamoinen arkkityyppi
on joutenolon polyyppi:
työtön runoilija!
Kai tulisi kuka on kussa
omaperäisyyskilpailussa
jo viimeinen sija.