Wicked

Piipahdettiin koko perhe muutaman päivän lomalla Lontoossa. Osasin arvata sen jo lähtiessäni, mutta viimeistään Lontoon katuja kulkiessa, lukuisia teattereita ohittaessa ja punaisten bussien kyljistä tuijottavia mainoksia katsoessa tiesin, että jotain on nähtävä. Lontoossa ei käydä edes yhtä teatteriesitystä näkemättä.
      Tosin vaikka yhden näkee, monta jää näkemättä. Jo pelkästään musikaaleista vastaan tuli Les Misérables, Phantom of the Opera, Miss Saigon, The Book of Mormon, Wicked, The Lion King, Thriller Live, The Bodyguard, Charlie and the Chocolate Factory ja Jersey Boys.
      Näistä mielenkiintoisimmat olivat neljä ensimmäistä. Näistä olin nähnyt Les Misérablesin elokuvana (loistava musiikki, heikko dramaturgia) ja Phantom of the Operan Lontoossa vuonna parikymmentä vuotta sitten. Miss Saigonia on kehuttu kovasti, mutta se oli jo vanha musikaali ja myös vähän kauempana hotellistamme. Jäljelle jäi siis oikeastaan The Book of Mormon ja Wicked.
      Näistä kahdesta The Book of Mormon on tällä hetkellä kuuluisin ja menestynein musikaali sekä Yhdysvalloissa että Englannissa, palavan ironinen katsaus mormoniuteen mutta myös uskontoon ylipäätään – mistä syystä siihen on myös täysin mahdotonta saada lippuja lyhyellä varoitusajalla, teatterin edessä kulki jono siitä ohi mennessäni.
      Niinpä jäljelle jäi Wicked.

Wicked on The Book of Mormonin ohella suurimman suosion kerännyt uusi musikaali. Wicked sai ensi-iltansa Broadwaylla vuonna 2003 ja oli valtava hitti. Broadway-versio keräsi kolme Tony Awardsia ja kesti noin 4500 esitystä, minkä lisäksi se poiki lukuisia tuotantoa – mm. Pohjois-Amerikkaan, Japaniin, Meksikoon, Lontooseen ja Koreaan.
      Musikaali perustuu L. Frank Baumin Ihmemaa Oziin sekä Gregory Maguiren romaaniin Wicked: The Life and Times of the Wicked Witch of the West, joka alkaa ajasta ennen Dorothyn saapumista Oziin ja päättyy aikaan sen jälkeen. Tarina nivoutuu alkuperäiskertomuksen kanssa paljastaen paljon sellaista, mikä ei käynyt alkuperäistarinassa ilmi.

Apollo Victoria Theatreen sopii parvelle ja alakatsomoon yhteensä 2348 katsojaa. Teatterissa on nähty aiemmin mm. Lloyd Webberin Starlight Express, Sound of Music ja Viulunsoittaja katolla.

Nuori Elphaba on terävä-älyinen ja väärinymmärretty – ja vihreä – tyttö, josta kasvaa isona Ihmemaa Ozin kuuluisa paha noita. Hän tapaa koulussa Glindan, kauniin ja suositun tytön, joka on paitsi täysin blondi, myös tuleva hallitsija, Ozin hyvä noita. Tarinan keskiössä on jonkinlainen kysymys hyvyydestä ja pahuudesta, Elphabasta kun tulee enemmän tai vähemmän paha toisten ihmisten ja olosuhteiden yhteisvaikutuksesta kuin siksi, että hän olisi sellainen syntyjään.
      Tarinan edetessä kohdataan Ihmemaa Ozissa esiintyviä hahmoja ja nähdään keitä Tinasotamies sekä Variksenpelätin ovat alkujaan ja miten he saavat kirjassa nähtävän muotonsa.

Olin kuullut ja lukenut Wickedistä etukäteen paljonkin kehuja ja kiitoksia. Näillä odotuksilla ladattuna menin sitten upeaan art deco -vaikutteiseen Apollo Victoria Theatreen ja otin paikkani parvelta ensimmäiseltä riviltä. Jo Phantom of the Operassa olin aikoinaan ihaillut puitteita, joissa musikaaleja esitetään: myös Wickedissä lavaa reunustivat hammasrattain varustetut rakennelmat, väliverhona toimi vaötava Ozin kartta, jonka keskellä oleva Emerald City hohti vaaleanvihreää valoa. Lisäksi katonrajassa roikkui valtava mekaaninen lohikäärme, joka esityksen alkaessa heilutti päätään silmät kiiltäen ja laski suustaan savua samalla kuuluvasti muristen.

Lohikäärme, valtava ihmemaa Ozin kartta sekä koneisto näyttämön sivustoilla viihdyttivät esityksen alkua odottaessa.

Wicked on hyvin selkeä perusmusikaali. Se on näyttävästi lavastettu, teknisesti mieletön laskettavine siltoineen, valosuunnitteluineen ja teknisine vimpaimineen. Viimeisen päälle, kuten The Phantom of the Operakin oli.
      Mutta mitä pidemmälle Wicked eteni, sitä selvemmäksi tuli myös, että teknisellä vaikuttavuudella yritettiin peittää kovasti sisällöllisiä puutteita.
      Tämä ei ole tavatonta musikaaleissa: Viulunsoittaja katolla -musikaalissa sen perusta novelleissa paistaa varsinkin toisessa näytöksessä pahasti läpi ja tarina ontuu; Les Misérables kadottaa kerronnallisesti punaisen lankansa hyvin pian alun jälkeen ja muuttuu enemmän kollaasiksi kuin kokonaiseksi tarinaksi; Chicago jahkaa ja jahkaa pääsemättä mihinkään jopa niinkin pitkälle, ettei siinä taida tarinaa ollakaan; ja Cabaret’ssa taas ei päästä edes ekspositiosta ensimmäiseen tuntiin.
      Näille kaikille yhteistä on, että musiikki on loistavaa. Varsinkin Viulunsoittaja katolla ja Les Misérables – ja etenkin jälkimmäinen – ovat todennäköisesti hienoimmin sävellettyjä musikaaleja koskaan.
      Wicked ei ole. Edes sitä.

Musikaaleille on helppo antaa anteeksi, vaikka tarina ei olisikaan kummoinen, kunhan musiikki on hyvää. Jälkikäteen mielessä eivät ole ensimmäisenä juonenkäänteet vaan tunnelmalliset ja mahtipontiset kappaleet, kuten If I Were a Rich Man, Sunrise Sunset, I Dreamed a Dream ja Do You Hear the People Sing. Jos musiikki on hyvää, se on paljon – mutta jos myös tarina on hyvä, kokemus on korvaamaton. Kuten Phantom of the Operassa pitkälti on. Vaikka Phantomin tarina on hyvin suoraviivainen ja yksinkertainen, se ei kuitenkaan onnahtele kerronnallisesti missään vaiheessa, vaan kulkee eteenpäin kuin juna. Tämän ansiosta musikaali se on hieno kokonaisuus.
      Wickedin musiikki sen sijaan on latteaa. Siitä ei löydy ainuttakaan hittiä, vaan laulut ovat tasapaksuja. Kuuntelemiskelpoisia ja viihdyttäviä kyllä, mutta ei sellaisia, että ne soisivat päässä edes hetken katsomosta poistumisen jälkeen. Jopa suurin hitti Defying Gravity on melodisesti hyvin vaatimaton, mitä se yrittää peittää pistämällä Elphaban lentämään ja nostattamalla sävellyksen mahtipontisuutta. Teknistä manipulointia, siis.

Käsiohjelmat ovat vähän toista luokkaa kuin koti-Suomessa: toistakymmentä sivua pitkiä pieniä kirjoja, joista löytyy suurinpiirtein kaikki tieto, mitä voit teatterista ja esityksestä haluta tietää.

Loput ongelmat löytyvät dramaturgiasta. Huonoin ratkaisu on tehdä päähenkilö bimbomaisesta Glindasta, jonka maneerit lähinnä huvittavat mutta eivät kosketa – tai yritä koskettaa – millään tavalla. Aina, kun lavalla on Elphaba, esitys lähtee lentoon ja kun Elphaba poistuu, juttu lässähtää. Tätä tapahtuu paljon: Elphaba tulee, Elphaba menee kun katsoja lähinnä toivoisi, että pysyisit nyt hetken siellä.
      Glindan laittaminen päähenkilöksi kertoo paljon musikaalin teon lähtökohdista: tehdään kevyttä, hauskaa ja viihdyttävää teosta, johon ympätään vähän sosiologista tutkielmaa ikään kuin vakavaksi täytteeksi. Tosin aina, kun esitys yrittää vakavoitua ja keskittyä tematiikkaansa, tilanne rikotaan kiireesti tekemällä taas jotain hauskaa tai edes vähän huvittavaa.
      Seuraus on se, että henkilöt jäävät etäisiksi. He eivät kiinnosta eikä heihin samaistu, eikä heistä näin ollen myöskään välitä. He jäävät yhdentekeviksi karikatyyreiksi.
      Olin jopa erittäin pettynyt ensimmäiseen näytökseen, joka ei pystynyt syventämään ja korottamaan Elphaban motivaatiota tulla hyväksi noidaksi – saati sitten luomaan minkäänlaisia ristiriitoja tämän tielle. Ensimmäinen näytös meni ilman minkäänlaista draamaa kohtauksesta toiseen liitäessä, laulunumerosta laulunumeroon.
      Toinen näytös alkoi loistavasti ja olin hetken aikaa todella vaikuttuvat paremmasta ja vakavammasta otteesta. Valitettavasti sekään ei kestänyt, vaan kerronta palasi samaan kevennettyyn tyyliinsä hyvin pian. Sitten oiottiin hiukan että päästiin loppuun. Nähtiinhän siellä robottimaista valtavaa puhuvaa päätä ja useita lentäviä näyttelijöitä, mutta minä en vain jaksa vaikuttua ulkokohtaisuuksista.

Olen nähnyt huonompiakin esityksiä, ehdottomasti. Mutta ympäri maailmaa kehutulta musikaalilta vanhassa lontoolaisessa teatterissa on lupa odottaa vähän enemmän – kuten nyt laadukasta tarinankerrontaa. Mutta Wickedissä on sama ongelma kuin mm. Viulunsoittajassa ja Les Misérablesissa: se perustuu kirjaan. Ja se näkyy.
      Toki valinnoilla on paljon merkitystä – tässä Glindan roolia olisi pitänyt pienentää huomattavasti ja keskittyä Elphaban draamaan ja huolelliseen motivaatioon -, mutta kirjan kääntäminen musikaaliksi ei ole välttämättä hyvä idea. Tosin Phantom of the Opera toimii, vaikka Gaston Leroux’n kirjaan perustuukin.

Englannissa teatteriin saavutaan aivan viime hetkellä. Minkä lisäksi saliin saa viedä niin juomia kuin syötävääkin. Myydäänpä siellä väliajalla kannettavista koreista popcorneja ja juotavaa, joita voi syödä rapistellen esitystä katsoessa.

Tästä kaikesta huolimatta olen erittäin tyytyväinen että menin. En nykyään enää edes katso teatteria kokeakseni vaan oppiakseni. Opin jokaiselta näkemältäni esitykseltä paljon, minkä lisäksi on erittäin mielenkiintoista huomata, miten suuressa ja mahtavassa Lontoossakin tai Broadwayllä osataan tehdä esityksiä, jotka ovat minun mielestäni korkeintaan keskinkertaisia. Että kriittisyyteni ei koske vain suomalaista teatteria, vaan teatteria ylipäätään. Heikko on heikkoa esityspaikasta tai tekijöistä riippumatta.
      Wickedin seurauksena koen tietäväni taas vähän enemmän siitä, mikä toimii ja mikä ei. Kuka tietää, siitä voi olla apua jonain päivänä.