Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for maaliskuu 2011

Lähdin uteliaisuuttani seuraamaan sitä ketjua, joka vie Richard Yatesiin ja edelleen tästä pois. Ketjua, johon liittyvät kirjailijat sanovat joko Yatesin teosten vaikuttaneiden heihin tai jotka ovat itse vaikuttaneet Yatesiin. Raymond Carver sanoi Yatesin teosten vaikuttaneen suuresti häneen omaan kirjoittamiseensa, samoin kuin myös John Cheever, jonka kanssa Carver vietti syksyn 1973 opettamassa iowalaisessa Writers’ Workshopissa.
         Kaikilla kolmella on joka tapauksessa paljon yhteistä, mutta etenkin Carverilla ja Cheeverillä, jotka molemmat ovat novellisteja. Näistä kahdesta John Cheever saattaa olla jopa vielä hieman parempi.
      Näin John Cheeverin Mahdoton radio -kokoelman perusteella.

(lisää…)

Mainokset

Read Full Post »

Pidän Johanna Korhosesta. Hän on ihminen, jolla on mielipiteitä ja kykyä ja uskallusta sanoa ne. Riippumatta siitä, miten valtavirrasta eroavia ja yleistä mielipidettä kyseenalaistavia ne ovat. Sillä ei edes ole väliä onko Korhonen oikeassa vai ei, keskeistä on nimenomaan ajatusten julkituominen – ja sitä on helppo kunnioittaa.
         Hänenlaisiaan ihmisiä on yllättävän vähän; sellaisia, jotka nostavat esille yhteis- ja ihmiskunnan omituisuuksia nostamatta itseään keskipisteeseen olemalla tarpeettoman räväköitä, popularistisia tai vaan narsistisia. Sellaisia ihmisiä onkin jo huomattavasti enemmän, vaikka kai jokainen joskus tulee vähän ylilyöneeksi, myös Korhonen.
         Korhonen kirjoitti Hesarin kolumnissaan keskiviikkona 23.3. tästä nimenomaisesta asiasta mielipiteen ilmaisusta: siitä, miten epäkorrektia tai jopa mahdotonta mielipiteensä julkituominen Suomessa on. Olen samaa mieltä, koska se on.

(lisää…)

Read Full Post »

Thomas Stearns Eliotia tai T.S. Eliotia, jolla nimellä hänet paremmin tunnetaan, pidetään yhtenä merkittävimmistä 1900-luvun englanninkielisen alueen runoilijoista. Useiden menestyksellisten runoteosten lisäksi Eliot kirjoitti myös seitsemän näytelmää, joista tunnetuimmat ovat Murha katedraalissa ja Cocktailkutsut. Näistä jälkimmäinen jopa alkaa yhdellä parhaista näkemistäni, näytelmän teeman hienosti avaavalla repliikillä: ”Et lainkaan käsittänyt mistä oli kysymys, Julia: Siellä ei ollut tiikeitä. Siinä oli jutun ydin.” Hieno siksi, ettei vitsillä ole mitään väliä vaan sillä mitä se kertoo cocktail-kutsutilanteesta, jossa ihmiset puhuvat vain puhumisen vuoksi.
         Mutta hyvätkään repliikit eivät paljon auta, jos näytelmä on muuten heikko: Cocktailkutsut vaihtaa käsittämättömästi tyylilajia kesken kaiken, Murha katedraalissa vaikeasti seurattava ja viimeisin lukemani Eliotin näytelmä, Yksityissihteeri ihan vaan yksiselitteisen huono.
         Ja nyt muistakaamme, että Eliot sai kirjallisuuden Nobelin vuonna 1948, mikä tarkoittaa että olen väärässä.

(lisää…)

Read Full Post »

Minä olen viimeisiä ihmisiä, jonka kuulee mystifioivan taidetta ja joka väittää taiteen olevan viime kädessä mitään muuta kuin jotain työn ja pakkomielteen väliltä. Että taide olisi jotain jumalaista, ainutlaatuista tai jotain, joka nousee ihmisen humaanista ytimestä, sielusta, pyhästä hengestä, absintista tai edes ruisleivästä.
         Tästä huolimatta olen hieman ihmetellyt taidekoulutusta. Sehän on oksymoron!

(lisää…)

Read Full Post »

Todennäköisesti yksi viime aikoina eniten julkisuutta Suomessakin saanut piirrosnovelli on Jason Lutesin Berliini. Lutesin teos ei ole yksittäinen teos, vaan se koostuu kolmesta kahdeksanosaisesta sarjasta, jotka kronikoivat Berliinin historiaa vuodesta 1928 vuoteen 1933.
         Nämä yksittäiset lehdet on koottu kolmeen (Suomessa LIKEn julkaisemaan) kirjasarjaan, joista kaksi ensimmäistä osa ovat nimeltään Berliini – Kivinen kaupunki ja Berliini – Savuinen kaupunki. Lutes tekee parhaillaan sarjan kolmatta ja viimeistä kirjaa.
         Tarina tulee päättymään natsien nousuun.

(lisää…)

Read Full Post »

”Paskaaks tässä. Kuis ite?”
         ”Mikä mulla. Sitä samaa.”
         Varokaa, miehet keskustelevat.

(lisää…)

Read Full Post »

Otin ja luin sitten Mikko Rimmisen Finlandia-palkitun™ teoksen Nenäpäivä. Silkasta uteliaisuudesta, tietenkin, etenkin kun aiemmin väitin kaikenlaisten palkintojen indikoivan kaikkea muuta kuin paremmuutta. Ihan itseäni kyseenalaistaakseni tai pönkittääkseni, tiedä sitten siitä.
         Ennen kaikkea teki mieli nähdä, onko Rimmisen kirja se ”suurenmoisen ihmisuskoinen romaani” (HS), jonka ”kielellisissä keinoilla leikittelevä tyyli ei ole lainkaan keinotekoinen” ja jonka ”uudissanat ovat lähes poikkeuksetta osuvia ja tarkkoja” (Jyväskylän ylioppilaslehti). Jonka ”kieli on ilmiömäistä ja riemastuttavaa” ja joka ”öljyää aivojen ja kielen ruostuneet rattaat, puhdistaa tukkeutuneet kyynelkanavat ja voimisteluttaa naurulihaksia” (Ilkka) ja että onko todella mahdollista että ”Rimmisen humanismi on niin suurta, ettei hän rakenna tarinaansa edes kunnon konfliktia” ja että se ei haittaa, vaan sen sijaan kirjan tarina ”on juonena laiha, mutta tälle kirjailijalle aivan riittävä. Jopa ylenpalttinen.” (Aamulehti)
         Onko todella näin, että ”Mikko Rimmisellä nerollinen kyky saada lukija rakastamaan maailmaa kaikkinensa”? (TEOS-kustantamo)
         Ja sitten hän tuli ja puhdisti maailmasta kaiken pahan ja alhaisen, nälän ja pelon, ja hävitti yhdellä ohikiitävällä ajatuksella aukon yleissivistyksessä ja jatkoi pilven päällä kohti uusia urotekoja.

(lisää…)

Read Full Post »

Older Posts »