Mihin me emme pysty

Broadwayn suurin juhla eli parhaat teatteriesitykset palkitseva Tony Awards pidettiin Yhdysvalloissa taas eilen. Suorana lähetyksenä legendaarisesta Radio City Music Hallista tullut esitys osoitti taas, miten upeaa teatteri voi olla – tai lähetyksen perusteella populaari teatteri eli lähinnä musikaalit.
      Se osoitti tänäkin vuonna sen, miten vaivattomasti siellä näyttävät sujuvan asiat, joihin meillä ei kyetä suuremmallakaan ponnistuksella.

Aloitetaan avausnumerosta.
      Tony Awards myös tänä vuonna juontanut Neil Patrick Harris alkaa olla Radio City Music Hallin tapaan legenda itsessään: tilaisuuden jo neljänä vuonna juontaneen Harrisin musiikkinumerot ovat olleet hämmästyttäviä aiemminkin ja niin oli myös tänä vuonna. Hämmästyttävintä niissä on se, miten periaatteessa vähin elemementin niistä saadaan uskomattoman näköisiä ja kuuloisia.

Huumori on ollut iso osa Harrisin esityksiä alusta lähtien. Toki huumoria on nähnyt palkintotilaisuuksissa ennenkin, mutta Neil Patrick Harrisilla – ja hänen kirjoittajillaan – on aivan oma tyylinsä, joka vetoaa ainakin minuun.
      Se on satiirista ja ironista, kuten seuraavassa videossa, jossa ideana ovat Broadwayllä aloittaneet näyttelijät, jotka ovat lähteneet luomaan uraa televisiossa ja epäonnistuneet, kun sarjat on peruutettu ennen aikojaan.
      Huomioitavaa tässä on suomalaisesta kulttuurista lähes täysin puuttuva kyky tehdä pilaa itsestään. Yhdysvaltalaisissa gaaloissa maailmansarjan näyttelijät ovat tehneet pilaa itsestään ennenkin – milloin viimeksi Suomessa?

Miksi Suomessa ei osata tehdä näyttävää teatteria?
      SItä voi yrittää perustella ammattitaitoisten ja teatterintekemiseen haluttomien tanssijoiden puuttumisella, mutta kuten allaoleva video osoittaa, ei siitäkään ole kyse – lapsetkin sen osaavat.
      Matilda-musikaalin numerossa on kyllä videotaulunsa, mutta jälleen elementit ovat hyvin rajalliset ja suuri osa esityksestä nojaa kekseliääseen ja viihdyttävään koreografiaan. Onko kyse koreograafikoiden puutteesta – vai puuttuuko koreograafikoilta mielikuvitusta?
      Näihin verrattuna suomalaisten musikaalien tanssinumerot tai ylipäätään lavakoreografia on häpeällisen noloa katsottavaa.

Parhaan musikaalin palkinnon sai Tony Awardseissa tänä vuonna Kinky Boots.
      Gaalassa nähdyn numeron perusteella olisin antanut palkinnon mieluummin ylläolevalle Matildalle. Toisaalta sitten näyttipä esitys miten kornilta tahansa, tarina voi olla jotain aivan muuta. Tässä tapauksessa korniuden takana on tarkoituksellinen yhteneväisyys teemaan, joka on erilaisuus.
      Musikaali perustuu brittiläiseen elokuvaan ja sen on säveltänyt ja sanoittanut Cindy Lauper. Käsikirjoitus on yhden Broadwayn kuuluisimman tuottajan, Harvey Fiersteinin käsialaa. Toisaalta tuollaisten tekijöiden ollessa kyseessä teemalla ei välttämättä ole palkinnon suhteen paljon merkitystä, sillä Broadwayllä on politikoidaan paljon ja ajatus siitä, että Fierstein jätettäisiin palkinnotta…

Tämän vuoden loppunumero oli vähän lattea, joten pistetään tähän viimevuotinen. Sitä katsoessa voi miettiä, mikä on keskeisin ero suomalaisen teatterin ja Broadwayn välillä? Raha? Ehkä. Mutta eivät ideat mitään maksa.
      Ongelmia löytyy tavasta tehdä teatteria – meillä tärkeintä on muoto, miten erottuvalla tai erikoisella tavalla sisältö voidaan esittää. Täällä muodon uskotaan korottavan sisältöä, mitä se ei minun mielestäni tee, peittää vain sitä – etenkin silloin, kun sisältöä ei juurikaan ole.
      Toinen ero on huumori. Huumori ja asenne. Pahoin pelkään, että meillä ei ole kumpaakaan. Ilmaisia molemmat.