Keski-ikä on tuonut mukanaan tervetulleita tuliaisia. Muistan vielä kymmenenkin vuotta sitten katsoneeni kateudella 40-50 -vuotiaita, jotka tuntevat paitsi itsensä, myös omat rajansa. Jotka – kai sen näinkin voi sanoa – eivät välitä paskaakaan.
Kunnes huomaa, että itsestä on tullut samanlainen.
Se, että ”ei välitä paskaakaan” ei tarkoita etteikö välittäisi yhtään mistään, kuten työttömyydestä, sodista, köyhyydestä ja poskihampaan taakse juuttuvista leivänmurusista. Se tarkoittaa, ettei välitä paskaakaan asioista, joista ei kannata välittää paskaakaan. Että tiedostaa, mitkä ovat sen arvoisia asioita, että niistä kannattaa ottaa kierroksia.
Paljosta olen osannutkin olla piittaamatta, mutta tähän asti ihmiset ja ihmissuhteet ovat tuottaneet vaikeuksia.
En tiedä liekö vain suomalainen kulttuuri-ilmiö vai onko universaalia – eikä edes kiinnosta -, mutta syystä tai toisesta ihmisistä pidetään kiinni kynsin hampain. Tullaan loukatuksi, ylikävellyksi ja ansaitsematta arvostelluksi, ja sitten purraan hampaita yhteen selän takana, purnataan ehkä aviomiehelle tai lähimmälle ystävälle – tai nimettömänä nettipalstalla -, mutta asioita ei nosteta pöydälle sen ainoan ihmisen kanssa, jolla tilanteessa on merkitystä: sen, joka loukkasi.
Minä en kykene näkemään, kuinka sellaista syytä voisi olla, että sen nojalla voisi antaa toisen kohdella itseään ihan miten sattuu nousematta vastakarvaan ja sanomatta ”stop, ei helvetissä”.
Minäkin tein sitä yli 30 vuotta. Ja ei, en tiedä miksi.
Luultavasti minut on opetettu niin. Luultavasti se on vain helpompi ratkaisu kuin oikeasti tehdä asioille jotain. Se on laiskuutta, halveksittavaa älyllistä ja henkistä laiskuutta. Valheellista mukavuudenhalua, johon päässämme vedoten ajattelemme pääsevämme helpommalla, vaikka todellisuudessa 
tulemme pitkittäneeksi ja vaikeuttaneeksi tilannetta vain entisestään.
Mutta hei, ollaanpa ainakin kohteliaita!
Olen viimeisten noin viiden tai kuuden vuoden aikana katkaissut välit kuuteen ihmiseen. Se tuntuu paljolta, koska se on paljon. Johtuu sattumasta, ja siitä, että osa heistä oli sellaisia, joihin olisi pitänyt katkaista välit 11 vuotta sitten. Mutta ei ole ollut kanttia, koska on pitänyt muistaa olla ennen kaikkea kohtelias.
Olen täysin tietoinen, että tämä on INFJ-piirre, kuuluisa ”door-slam”, mutta en välitä siitäkään paskan vertaa. Etenkin kun oloni on kohentunut joka ikisestä välirikosta – se kai kertoo jotain.
Ihmiset tekevät virheitä. Kyse ei ole siitä.
Kyse ei ole siitä, että joku sanoo minua hölmöksi ja se on sitten PAM ja hyvästi. Ei. Mietin jokaista irtiottoa pidempään kuin luultavasti olisi syytä. Yritän eheyttää välejä, selvittää asioita, keskustella ja käydä läpi ongelmaa. Mutta jos mikään ei johda muuhun kuin lisäloukkauksiin tai keskusteluhaluttomuuteen, etsin muita ratkaisuja.
Ja se tarkoittaa etäisyyden ottamista. Joko osin tai kerralla kokonaan, riippuen vähän miten peruuttamattomalta tilanne näyttää.
Toisin sanoen: jos tilanne on pahasti tulehtunut, minulla ja ihmisellä ei ole enää mitään läheistä tai yhteistä eivätkä ongelmat ratkea, minä en siirrä ihmisiä taustalle roikkumaan ja yritä unohtaa sinne – minä teen asiat selväksi: tämä ei toimi. Sen jälkeen ei enää tarvitse miettiä pitäisikö asialle tehdä jotain: on yritetty ja epäonnistuttu. Sellaisia ihmissuhteet aina joskus ovat.
Miksi laittaa esimerkiksi Facebookissa jonkun päivitykset näkymättömiksi? Miksi pitää kaverilistalla ihmistä, jonka jutut eivät kiinnosta, jota ei kunnioita ja josta ei edes pidä? Miksi olla tekemisissä, jos tekemisissä oleminen vaikeuttaa molempien hyvinvointia – etenkin kun voi olla olematta? Joidenkin ihmisten kemiat eivät vaan kohtaa ja sillä hyvä.
Se ei ole merkki ihmisvihasta, vaan itsekunnioituksesta. Ainakin niin kauan kuin sitä ei tee pelkuruudesta tai käytä koston välineenä.
Aukko yleissivistyksessä 
Vastaa