Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Kotimainen kaunokirjallisuus’ Category

Smedsin Tuntemattoman sotilaan jälkeen päätin paikata myös toisen aukon yleissivistyksessä ja lukea yhden Anna-Leena Härkösen kirjan. Ostin vaimolle Härkösen uusimman lahjaksi ja kun se nyt siinä oli, luin sen itsekin.
         Onnen tunti on ensimmäinen lukemani Härkönen ja sikälikin tärkeä, että se oikaisee joitain ennakkoluulojani – sellaisia ennakkoluuloja, jotka ovat muodostuneet mm. Ei kiitos -kirjaa silmäilemällä. Mutta siinä missä se korjaa oletuksia, se myös vahvistaa vaikutelmia osin oikeiksi.

(lisää…)

Mainokset

Read Full Post »

Tulin kehuneeksi feministiksi heittäytyneen Jarin uusinta ja koko tuotantoa. Kehun edelleen. Mutta samalla täytynee tutkailla aiemman ihastuksen vaikutuksia uusimman tuotoksen lukukokemukseen.
         Teemu kutsui kylille blogiinsa, niinpä teen sen täällä.

(lisää…)

Read Full Post »

Otin ja luin sitten Mikko Rimmisen Finlandia-palkitun™ teoksen Nenäpäivä. Silkasta uteliaisuudesta, tietenkin, etenkin kun aiemmin väitin kaikenlaisten palkintojen indikoivan kaikkea muuta kuin paremmuutta. Ihan itseäni kyseenalaistaakseni tai pönkittääkseni, tiedä sitten siitä.
         Ennen kaikkea teki mieli nähdä, onko Rimmisen kirja se ”suurenmoisen ihmisuskoinen romaani” (HS), jonka ”kielellisissä keinoilla leikittelevä tyyli ei ole lainkaan keinotekoinen” ja jonka ”uudissanat ovat lähes poikkeuksetta osuvia ja tarkkoja” (Jyväskylän ylioppilaslehti). Jonka ”kieli on ilmiömäistä ja riemastuttavaa” ja joka ”öljyää aivojen ja kielen ruostuneet rattaat, puhdistaa tukkeutuneet kyynelkanavat ja voimisteluttaa naurulihaksia” (Ilkka) ja että onko todella mahdollista että ”Rimmisen humanismi on niin suurta, ettei hän rakenna tarinaansa edes kunnon konfliktia” ja että se ei haittaa, vaan sen sijaan kirjan tarina ”on juonena laiha, mutta tälle kirjailijalle aivan riittävä. Jopa ylenpalttinen.” (Aamulehti)
         Onko todella näin, että ”Mikko Rimmisellä nerollinen kyky saada lukija rakastamaan maailmaa kaikkinensa”? (TEOS-kustantamo)
         Ja sitten hän tuli ja puhdisti maailmasta kaiken pahan ja alhaisen, nälän ja pelon, ja hävitti yhdellä ohikiitävällä ajatuksella aukon yleissivistyksessä ja jatkoi pilven päällä kohti uusia urotekoja.

(lisää…)

Read Full Post »

Mikähän siinä on, että kulttuurin täytyy verrata itseään toisiin kulttuureihin? Kilpailu, tietenkin. Se on yksi syy. Ihminen vaan on sellainen. Ja myös siksi, että vertailun kautta näkee kaikkein kätevimmin ja nopeimmin oman tasonsa. Tämä on ihan selvää.
         Miksi meille sitten on tulossa Guggenheim-museo?

(lisää…)

Read Full Post »

Jos joku sanoo aikovansa kirjoittaa kirjan kirjan kirjoittamisesta, se herättää lähes poikkeuksetta yhdenlaisen reaktion: et kai? Varmaan ihan syystä, koska niitä on tehty aika paljon. Teema on hyvin luonnollinen etenkin esikoiskirjailijalle, joka vielä pohtii omaa kirjoittamistaan, ja pitääkin pohtia. Tosin tämä pohtiminen tahtoo olla kaunokirjallisuudessa vähän mitä on, enimmäkseen retoriikkaa. Ja eihän siinä mitään, jos uskoo Immanuel Kantiin ja jälkikäteen tehtäviin selittelyihin, sillä silloinhan voi lohduttautua toteamalla tärkeintä olevan aikomuksen.
         Aihevalinnan ymmärtää kyllä oikein hyvin viimeviikkoisen Alexandra Salmelan näkökulmasta, mutta miksi Kari Hotakainen perustaa koko kirjan kirjoittamiselle, kuten tekee Ihmisen osassa? Saako kokeneempi kirjailija aiheesta irti jotain sellaista, mikä ei esikoiskirjailijalta onnistu?

(lisää…)

Read Full Post »

Ennen kuin Suomen suurimman kirjoituskilpailun palkinto saatiin jaettua, tarvittiin mediaan taas yksi pienimuotoinen mutta turhanpäiväinen skandaali, jottei kahden kilpailun arvostus ainakaan laskisi näkyvyyden puutteen vuoksi. Kriisiä saatiin mukavasti päivittelemällä sitä, miten kirjailija Alexandra Salmela oli saanut osallistua kilpailuun, kun eihän tämä ole edes Suomen kansalainen.
         Sitten katsottiin sääntöjä, muutettiin ne ja tilanne oli ohi. Siinä sivussa Helsingin Sanomat sai mainostettua Helsingin Sanomien esikoiskirjailijapalkintoa ja sen viime vuonna saanutta Salmelaa.
         Mutta mainostus toimi: luin Salmelan kirjan 27 eli Kuolema tekee taiteilijan.

(lisää…)

Read Full Post »

Luin muutama vuosi sitten Maarit Verrosen romaanin Pieni elintila ja pidin siitä kovasti. Mainion kielen ja persoonallisen ja hyvin kuvatun päähenkilön takia saattoi antaa anteeksi kerronnallisen löysyyden ja tietynlaisen päämäärättömyyden. Se oli hyvä kirja.
         Verronen tuli taas jostain syystä mieleen ja lukaisin kolme vuotta myöhemmin julkaistun teoksen Saari kaupungissa, jossa ei ollutkaan enää jälkeä Pienessä elintilassa sujuvasti kirjoittaneesta Verrosesta. Ei mitään, minkä vuoksi olisi voinut antaa puutteita anteeksi.

(lisää…)

Read Full Post »

Older Posts »