Teille, jotka toistuvasti etsitte täältä vastausta Salingerin Sieppari Ruispellossa -kirjan tarkoitukseen, voin sanoa että sitä vastausta ei täältä löydy. Se ei tarkoita, etteikö vastausta olisi olemassa tai etteikö minullakin sellaista saattaisi olla, vaan että minä en kerro sitä. Miksikö en?
Siksi, että minun vastaukseni ei ole ainoa oikea. Minä löysin Siepparista kyllä sellaisen langanpään, jonka pystyin ymmärtämään ja johon pystyin jopa samaistumaan syvästi, mutta se on minun langanpääni – jonkun muun langanpää saattaa vasta alkaa siitä mihin minulla päättyi. Tämä juuri tekee asioiden ajattelusta itse niin mukavaa eli omien vastauksien etsiminen.
Jos te vastausten hakijat olette täällä äidinkielenopettajan kiusaamana, menkää ja sanokaa että ette lukeneet sitä. Että se oli tylsä ja huono kirja ettekä jaksaneet lukea sitä kahtakymmentä sivua pitemmälle. Sekin on mielipide, jota minusta jokaisen äidinkielenopettajan tulisi kunnioittaa, kunhan olette todella yrittäneet todella lukea sitä sen 20 sivua.
20 sivua. Siitä en tingi. Tosin mikäs minä olen sanomaan: itse jaksoin lukea Seitsemää veljestä kolme sivua. Mutta tämä onkin niitä tilanteita, joissa teidän on tehtävä niin kuin minä sanon eikä niin kuin minä teen.
Archive for the ‘Huumori’ Category
Tarkoitus ei ole täällä
Posted in Filosofia, Huumori, Kirjallisuus, Yleissivistys, tagged kirjallisuusessee, salinger, sieppari ruispellossa on 10.4.2013| 2 Comments »
Taakkansa kullakin
Posted in Filosofia, Huumori, Kirjallisuus, Ulkomainen kaunokirjallisuus, tagged älykkyys on 20.10.2011| 5 Comments »
Kirjaston aamuhyllytyksessä löytää paljon kiinnostavalta kuulostavia kirjoja. Kirjoja, joihin on löydetty uusi näkökulma läpikoluttuun ideaan, kirjoja, joissa on syvälliseltä kuulostava teema ja kirjoja, jotka vaikuttavat kokonaan uusilta.
Viimeiseksi mainittuun ryhmään kuuluu Martin Pagen pienoisromaani Kuinka minusta tuli tyhmä.
Muutoksen tuuli
Posted in Huumori, tagged muutosvastarinta, työ on 3.10.2011| 1 Comment »
Syvällä kellarin uumenissa istui pienen pyöreän pöydän ympärille kyyristyneenä joukko. Tai eivät he oikeastaan olleet joukko, he olivat joukkue, johon olivat keränneet kaikki samaa mieltä olevat toverinsa. Eivätkä he olleet vain tovereita, he olivat kohtalotovereita – vuosikymmeniä kestäneen sodan yhteen hitsaamia, samasta ideologisesta palosta syntyneitä ja siihen kiinni hitsaantuneita.
– Minä haluan sanoa, aloitti pieni silmälasipäinen hiirulainen, joka tihrusti savuavan öljylampun valossa pöydän vastapuolella istuvia, – että minä en ymmärrä, miksi meidän pitää istua kylmässä ja pimeässä. Minä ehdotan että pistämme ensi viikolla valot.
– Ja minä vastustan, sanoi pöydän vastalaidalla aivan hiirulaisen näkökyvyn kantamilla istuva rotevarakenteinen nainen, – Näin on tehty ennenkin ja näin tehdään vastakin.
– Mutta miksi?
– Näin on tehty ennenkin ja näin tehdään vastakin.
He olivat muutosvastarintaliike.
Aukko yleissivistyksessä 