Kun en enää ole kriitikko – mistä olen vain hyvillään -, on ihan eri tavalla mukavaa ja vapauttavaa pohtia taiteellista kritiikkiä.
Mikään ei tietenkään ala tyhjiöstä ja tämänkin pohdinnan taustalla on eilisiltana käyty keskustelu siitä, millaista on hyvä kritiikki, mikä on kritiikin tehtävä ja onko oikeaa tai väärää. Mutta myös se, kun kuulin millaista paheksuntaa eräs virkistävän hienosti kirjoitettu ja perusteltu teatterikritiikki oli herättänyt kritiikin kohteeksi joutuneessa paikallisessa taidelaitoksessa.
Minä olen niitä ihmisiä, joiden mielestä asiat ovat pelkistettävissä oikeaan ja väärään, hyvään ja huonoon. Toisella laidalla ovat ihmiset, joiden mielestä mistään ei voi sanoa onko se hyvää tai huonoa, kaikki vaan on ja jokainen kokee ne omalla tavallaan.
Minä olen samaa mieltä heidän kanssaan enemmän kuin he minun kanssani.
Sen sijaan että leimattaisiin minut mustavalkoiseksi – mitä sitäkin on tapahtunut ja tapahtuu edelleen – tarkastellaan lähemmin, mitä tarkoitan hyvä/huono-vastakkainasettelulla.
En näe teatteria tai elokuvia vain ratkaisuina, joita mm. ohjaaja on tehnyt. Minä katson, mitä teos sanoo tai yrittää sanoa. Minulle merkityksellistä on siis taiteilijan intentio – kirjoittajan, ohjaajan tai koreografin, esityksestä riippuen.
Jos teos käsittelee esimerkiksi yksinäisyyttä (käsittely on suhteellinen käsite: jonkun mielestä esitys, joka käsittelee syvällisesti yksinäisyyttä, saattaa minun mielestäni vasta raapaista sitä), mutta henkilöhahmot käyttäytyvät ristiriitaisesti tai psykologisesti epäuskottavasti suhteessa teemaan, se on silloin minusta viallinen. Se ei ole siis absoluuttisesti viallinen, se on viallinen minun mielestäni.
Vastalaita argumentoi että se on tulkinta. Että teos on tekijänsä näkemys ja mielipide yksinäisyydestä ja että sitä ei sen takia voi periaatteessa kritisoida tästä näkökulmasta.
Silloin tullaankin kysymykseen, että miksi teosta sitten ylipäätään esitetään? Teatteri ja taide ei voi elää tyhjiössä, sitä ei voi tehdä – minun mielestäni, enkä toista näitä kahtaa sanaa enää – vain oman tulkinnan iloksi, koska tekijöillä on hauskaa ja koska halutaan tehdä teatteria.
Lähtökohta on väärä. Taidetta ei voi tehdä omaksi iloksi vaan toisten.
Taide on olemassa tavoittaakseen ihmisen. Jos tämä kuvitteellinen yksinäisyydestä kertova teos ei tavoite minua esimerkiksi huonon psykologisointinsa vuoksi, silloin teos on epäonnistunut tavoittamaan minua. Poistun esityksestä pettyneenä koska esitys ei ole puhutellut minua, en ole saanut siltä mitään uutta. Toisin sanoen, esitys on huono. Aivan samoin kuin jos joku yleisöstä käsittää minun kirjoittamani/ohjaamani jutun toisin kuin olin ajatellut: hän saattoi pitää esityksestä, mutta jos se ei vastaa sitä, mitä olen hakenut, olen tehnyt virheen.
Muilla voi ja saa olla eriäviä näkemyksiä esityksestä, he ovat täysin vapaita kokemaan että yksinäisyyden tematiikka tuli todella voimakkaasti ja koskettavasti läpi esityksestä. Se on loistavaa, koska silloin esitys onnistui heidän kanssaan siinä missä epäonnistui minun suhteeni.
Sitten me voimme keskustella esityksestä. Siinä vaiheessa minä luultavasti pystyn perustelemaan mielipiteeni kirjoittajana ja ex-kriitikkona runsaammin ja tarkemmin kuin keskivertokatsoja. Pystyn erittelemään puutteet teknisesti: miten se on kirjoitettu tai ohjattu, ovatko ohjaus ja teksti ristiriidassa keskenään, tukevatko ne toisiaan ja miten näyttelijäntyö asemoituu niiden väliin.
Tämä johtaa siihen, että ihmiset ajattelevat että tuota sitten on vaikea miellyttää.
Ristiriita onkin siinä, että niin valmiita kuin idealistit ovatkin korostamaan jokaisen ihmisen oikeutta mielipiteeseensä, tullaankin ongelmien eteen kun joku on radikaalisti eri mieltä kuin he tai suurin osa yleisöstä. Ikään kuin suurempi joukko todistaisi asian olevan juuri niin kuin he sanovat. Tietenkin siihen on kiva uskoa – kenties unohtaen että suuren yleisön rakkauden takana voi olla yksinkertainen sosiologinen ilmiö, jossa ihmiset ovat mieluiten samaa mieltä kuin muutkin.
Tai pienemmässä mittakaavassa, samaa mieltä kuin ystävä tai puoliso.
Taiteessa yleiseeen mielipiteeseen vaikuttaa suuresti etenkin lehdistön näkemys ja nykyisessä nollakritiikin suomijournalismissa tämä johtaa ongelmiin. Että kaikki on hyvää ja erinomaista. Ensin siihen uskoo yleisö, sitten teatterintekijätkin. Ja se turruttaa. Vie halun yrittää enemmän, tehdä parempaa, ajatella tarkemmin. Tehdään vaan.
Pelkään, että lehdistön lammasmaisuus johtuu pitkälti teatterista, joka on lakannut haastamasta. Teatterista, jota tehdään koska teatteria on tehtävä – ei siksi, että olisi jotain sanottavaa. Se on saanut kriitikot laiskistumaan, esityksiä ei tarvitse eikä jaksa analysoida, eihän niissä juuri analysoimista ole. Mutta jotenkin on kirjoitettava, joten kirjoitetaan nyt sitten vaikka että yleisöllä näytti olevan kivaa ja että oli tosi fantsu juttu.
Se toimii, kunnes tulee joku, joka sanoo että ei muuten ollut. Silloin nousevat idealistit. Mitä se mistään ymmärtää. Miksi se julistaa omaa mielipidettään lehdessä. Mikä oikeus sillä on sanoa, mikä on hyvää ja huonoa.
Sanoisin, että täsmälleen sama oikeus kuin kaikilla muilla.
Toisin sanoen, olen aika täynnä ajattelua, jonka mukaan kaikki taide on arvokasta. Eikä ole. Se on suvaitsemista vietynä äärilaitaansa. Joka kaupungissa ja kylässä ei tarvitse olla teatteria tai kirjastoa jos niissä ei ole kävijöitä. Ei taide ole mikään itseisarvo. Se ei saa olla.
Nimenomaan kritiikin tehtävä on estää sitä. Kritiikki on avain kehitykseen. Jatkuva kehuminen ja ihailu vain turruttaa tekijöitä ja instituutioita omaan erinomaisuuteensa sen sijaan, että ruokkisi arvioimaan omaa tekemistä ja olemista – mikä on taiteessa välttämätöntä.
Jos ei hyväksy kritiikkiä, jos ei edes harkitse että voisiko siinä olla jotain perää vaan kilpistää sen porukan sisällä tapahtuvaan ”mitä tuo mistään tietää” -ajatteluun, on jo liian varma itsestään. Silloin pitää hälytyskellojen soida.
Kuitenkin vielä ennen kritiikkiä, pitäisi olla itsekritiikki. Miksi minä teen tämän jutun – itselleni vai muille? Onko sillä jotain paikkaa taiteen kentässä vai katoaako se vain sinne tuhansien samanlaisten joukkoon? Haluanko minä viihdyttää, kuten kaikki muukin nykyään, televisio eritoten, vai puhutella toisin kuin hyvin harva tuntuu tekevän? Miten perustelen valintani, vai perustelenko? Riittääkö ammattitaitoni tämän jutun tekemiseen? Ja niin edelleen.
Paljon tärkeitä kysymyksiä, joita yllättävän harvat taiteilijat mahtavat enää miettiä. Koska kaikki menee. Kaikki ovat taiteilijoita. Kaikki ovat hyviä. Omalla tavallaan.
No, minä en läheskään aina. Esimerkiksi tämä esseetä muistuttava blogikirjoitus olisi voinut tulla ulos huolellisemmin jäsenneltynä, vain yhden kirkkaan ajatuksen sisältävänä. Sen sijaan, että siinä vilisee useampi ajatus vapaana suuntaan jos toiseen koskeen oikein jäsentymättä ennen kuin pakotan ne viimeisessä kappaleessa yhteen summa summarum -hengessä.
Tiedoksi vielä, minäkin olen idealisti. Mutta minun idealismiini sisältyy ideaali, että jokaisella on täysivaltainen oikeus mielipiteeseen, sotipa se sitten miten paljon tahansa yleistä mielipidettä vastaan. Sekä se, että ainakin yritän ottaa kaikkien mielipiteet huomioon tasavertaisina niitä pilkkaamatta tai väheksymättä – etenkin jos ne koskevat minua.
Aukko yleissivistyksessä 
Olen täsmälleen samaa mieltä siitä, että on hyviä ja huonoja teoksia, arvioin siis samalla tavalla sitä miten teos täyttää sen tavoitteen minkä minä näen sille asetetuksi. Näkemykseni on johtanut siihen, että voin pitää arvokkaana myös teoksia joita kirjallisuuselitistit lähinnä paheksuvat, siis scifiä, kauhua ja fantasiaa, mikäli ne onnistuvat käsittelemään ansiokkaasti ja monipuolisesti jotain, kuten vaikka yksinäisyyttä. Toisaalta minun on pakko sanoa myös vakiintuneista instituutiokirjoista että ne ovat huonoja, en viitsi kiemurrella tyyliin ”tiedän että tää on arvokas koska mulle sanotaan niin”. En nyt viitsi enempää avata, lue vaikka blogistani jos kiinnostaa, oikeastaan tulin vain kysymään mielipidettäsi yhteen asiaan.
Kysymys menee ehkä hieman ohi blogiaiheestasi, mutta mitä mieltä olet siitä, että korostetaan teoksen sisältöä, että teoksen tarkoitus on tuoda sisältönsä esille jollakin taiteellisella tavalla toteutettuna? Olen törmännyt käsitykseen jonka mukaan taiteesta keskustellessa ei saisi puhua sisällöstä, vaan ainoastaan teoksesta, toteuttamistavasta. Esimerkiksi vaikka Tommi Melender on tätä mieltä, viimeisimmän blogikirjoituksen mukaan nykyaikainen romaani ei voi olla sisältöromaani, vaan ihanteena olisi Joyce, Proust jne. Jokaiselle oma näkemyksensä sallittakoon, mutta minun mielestäni tuollaisella asenteella ei kauheasti ole tulevaisuutta – ei edes kirjallisuuselitismin piirissä.
Niin, minä en ole koskaan oikein uskonut elitistien näkemyksiin hyvästä ja ansiokkaasta vaan olen muodostanut mielipiteeni itse. Edelleen olen myös vankkumatta sitä mieltä, että mitään ei tarvitse lukea – varsinkaan siksi, että joku sanoo että kaikkien pitää lukea tietty kirja yleissivistyksen tai jonkin muun nimissä. Lukee tai on lukematta, ne ovat vain kirjoja.
Kiitos kysymyksestä.
Lyhyt vastaus, minusta se on naurettavaa.
Pitkä vastaus. Se, että teoksen on tuotava sisältönsä julki jotenkin taiteellisesti kielii mielestäni kahdesta mahdollisuudesta: joko ei ole ollut ammattitaitoa tehdä tai itsetuntoa arvioida rakennetta ja narratiivia siten, että se puhuttelee ja välittää teemansa perinteisesti kerrottuna – tai sitten, että sisältöä on niin niukasti, että se on peitettävä karnevalismiin. Joissain tapauksissa taiteellinen toteutustapa voi olla perusteltavissa, jos tematiikka sitä edellyttää – äkkiseltään keksittynä vaikkapa kuvattaessa mielisairautta. Olen kuitenkin sitä mieltä, että sisältö määrittelee käsittelytavan, ei koskaan päinvastoin.
Olen törmännyt ennenkin ajatukseen, että sisällön sijaan olisi puhuttava toteutustavasta. Minusta se on käsittämätöntä, koska minulle sisältö on kaikki kaikessa. Minusta se on ainoa syy, miksi taidetta on olemassa – että se sanoo jotain, olipa sen keino sitten mikä tahansa. Tällainen ”kielto” on omiaan korottamaan kaikkien oikeutta olla taiteilijoita, missä kaikki taide on yhtä arvokasta riippumatta siitä onko se yleisö- vai egosentristä – tai luoja tietää, mistä muusta lähtökohdasta peräisin tai mitä tavoitteleva.
Mutta se on kai tätä modernia ylihyväksyntää, jolla halutaan korostaa sitä, että jokainen tulkitsee teokset omalla tavoillaan. Että ei vaan vahingossakaan tule tunnetta, että olisi olemassa yksi oikea tulkintaa. Koska jos sellainen olisi, jokuhan voisi saada jonkinlaisen auktoriteetin aseman – tai mikä kauheinta, jonkinlaisen älykön leiman. Mikä on, tietenkin, aina kaikilta toisilta pois.
Kyllä minun jutuillani on poittinsa. Jos joku sen löytää, hienoa. Jos ei, vika on minun, minä olen tunaroinut, kirjoittanut tai rakentanut jutun huonosti tai epäselvästi. Yksiselitteisesti.
Kaikki eivät ole taiteilijoita. Enhän minäkään väitä olevani puuseppä vain siksi, että osaan pistää koivuklapin kahtia. Kaikista sanoista peräkkäin ei tule kirjaa, eikä kaikista sanoista allekkain runoa. Kuka tahansa osaa tehdä esityksen, jossa on tilulii ja hurlumhei ja värivalot päälle – mutta vähemmän heitä, jotka osaavat tehdä sen siten, että tajuan jotain itsestäni tai elämästä.