Apurahan saaminen tarkoittaa on viimeistään merkki siitä, että työ on nyt sitten tehtävä. Enää ei haaveilla eikä suunnitella eikä peruta, vaan kun rahaa on saatu, on saatava myös valmista. Se on hyvä, koska se lopettaa joutavanpäiväisen haaveilun ja pakottaa tekemään jotain asian eteen. Se tekee taiteilusta työtä, mikä ei koskaan ole väärin.
Se käynnistää myös tutkimustyön, joka johti ihan ensimmäiseksi siihen, että päädyin lukemaan Märtä Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan.
Archive for the ‘Runous’ Category
Vuosisadan rakkaustarina
Posted in Kirjallisuus, Runous on 27.5.2013| Leave a Comment »
Mestariteos, jota kukaan ei lue
Posted in Kirjallisuus, Näytelmäkirjallisuus, Runous, Ulkomainen kaunokirjallisuus, tagged Faust, Goethe on 24.11.2011| Leave a Comment »
Hyvä on, yritin lukea sitä Faustin kakkososaa, mutta eihän siitä mitään tullut. Ei jaksanut kiinnostaa edes puoleksi sillä intensiteetillä kuin ensimmäinen osa kiinnosti.
Onko vika lukijassa vai mestariteoksessa?
Faust eli onko ihminen turmeltavissa
Posted in Filosofia, Kirjallisuus, Näytelmäkirjallisuus, Runous, tagged Faust, Goethe, maailmanselitysmalli on 13.10.2011| 5 Comments »
Mikä lie, mutta yksi aamu vain teki mieli kirkasvalolampun eteen istuessaan aloittaa uudestaan Wolfgang von Goethen Faust. Totesin, että jahas, tällaista sivuvaikutuksista ei ohjekirjassa mainittukaan – ja hain Faustin hyllystä. Koska lampun edessä on istuttava se kolmekymmentä minuuttia aamussa, tulee siinä aina yksi – ja toivottavasti kaksi – klassikkoa luetuksi.
Luin Faustin ensimmäisen osan joskus yli kymmenen vuotta sitten ja pidin siitä jo silloin. Kakkososa, joka ymmärtääkseni on vähän raskaampi ja muistikuvien perusteella symbolisempikin, jäi lukematta loppuun. Aion lukea nyt tarinan loppuun, vaikka Craig Thompsonin uusin sarjakuva Habibi saapui jo häiritsemäänkin.
Mutta se Faust.
Murrepeite
Posted in Kirjallisuus, Runous, tagged heli laaksonen, murre kirjallisuudessa, sulavoi on 14.4.2011| 5 Comments »
Pidän kaunokirjallisuudesta, koska pitkä tarina saa samaistumaan tuntemaan surua henkilöhahmojen puolesta tai kanssa, kun kirjailija viimeisillä sivuilla tuhoaa näiden elämän. Pidän draamasta, koska se vie samaistumisen aivan uudelle tasolle pakottamalla minut analysoimaan ihmisiä ja tapahtumia itsestäni käsin, ilman kertojan kommentaaria. Pidän runoudesta, koska sillä on taito sanoa lyhykäisyydessään kaikki olennainen maailmasta ja koskettaa sekä älyllisesti että tunteellisesti niin että tulkinta alkaa siitä mihin runo päättyy.
Pidän murteista, koska ne kertovat jotain ihmisten taustasta, kehyksestä, minkä lisäksi niitä on suunnattoman kiva kuunnella. Mutta sitä minä en ymmärrä, mitä murteet tekevät kirjallisuudessa, kuten esimerkiksi Heli Laaksosen runoissa.
Näytelmällistä runoutta
Posted in Kirjallisuus, Näytelmäkirjallisuus, Runous, Teatteri, tagged cocktailkutsut, murha katedraalissa, t.s. eliot, yksityissihteeri on 24.3.2011| Leave a Comment »
Thomas Stearns Eliotia tai T.S. Eliotia, jolla nimellä hänet paremmin tunnetaan, pidetään yhtenä merkittävimmistä 1900-luvun englanninkielisen alueen runoilijoista. Useiden menestyksellisten runoteosten lisäksi Eliot kirjoitti myös seitsemän näytelmää, joista tunnetuimmat ovat Murha katedraalissa ja Cocktailkutsut. Näistä jälkimmäinen jopa alkaa yhdellä parhaista näkemistäni, näytelmän teeman hienosti avaavalla repliikillä: ”Et lainkaan käsittänyt mistä oli kysymys, Julia: Siellä ei ollut tiikeitä. Siinä oli jutun ydin.” Hieno siksi, ettei vitsillä ole mitään väliä vaan sillä mitä se kertoo cocktail-kutsutilanteesta, jossa ihmiset puhuvat vain puhumisen vuoksi.
Mutta hyvätkään repliikit eivät paljon auta, jos näytelmä on muuten heikko: Cocktailkutsut vaihtaa käsittämättömästi tyylilajia kesken kaiken, Murha katedraalissa vaikeasti seurattava ja viimeisin lukemani Eliotin näytelmä, Yksityissihteeri ihan vaan yksiselitteisen huono.
Ja nyt muistakaamme, että Eliot sai kirjallisuuden Nobelin vuonna 1948, mikä tarkoittaa että olen väärässä.
Missä on lakki?
Posted in Kirjallisuus, Kotimainen kaunokirjallisuus, Kulttuuri, Näytelmäkirjallisuus, Runous, Taide, Ulkomainen kaunokirjallisuus, tagged kulttuurivienti, maailman paras maa, suomalainen taide on 21.2.2011| Leave a Comment »
Mikähän siinä on, että kulttuurin täytyy verrata itseään toisiin kulttuureihin? Kilpailu, tietenkin. Se on yksi syy. Ihminen vaan on sellainen. Ja myös siksi, että vertailun kautta näkee kaikkein kätevimmin ja nopeimmin oman tasonsa. Tämä on ihan selvää.
Miksi meille sitten on tulossa Guggenheim-museo?
Elitistin päivällinen
Posted in Kirjallisuus, Kulttuuri, Runous, tagged aaro hellaakoski, heli laaksonen, kaarlo sarkia, lauri viita, otto manninen, riimirunous, runous, tommy tabermann, vapaamittainen runous on 13.12.2010| 5 Comments »
Kaupunginkirjaston Runoraadin tuomaristossa istuminen sai miettimään sitä, onko runojen haukkumisesta nauttiminen jotenkin elitististä? Tai ylipäätään, onko runous jotenkin hienoa siinä mielessä kuin oopperan ja modernin taiteen ajatellaan olevan?
Onko siinä mitään järkeä, että annan jollekin runolle arvosanan elokuvien tapaan tähtiä, pisteitä tai potkuja perseelle? Voiko runoutta arvostella? Onko ylipäätään mahdollista sanoa, että on huonoa runoutta?
Totta kai on. Huonoa runoutta on paljon enemmän kuin hyvää, mistä johtuen antamalla ala-arvoisen osuu todennäköisemmin oikeaan kuin kehumalla taivaisiin.
Aukko yleissivistyksessä 