American Beauty on yksi parhaista näkemistäni elokuvista. Tai sanotaanko toinen, koska se tulee arvostuslistallani heti Casablancan jälkeen. Niin, niin, Casablanca, se romanttinen höttö, josta pitävät kaikki itsensä taiteelliseksi ja sivistyneeksi kuvittelevat hörhöt. Pystyn perustelemaan sen ja ehkä sen teenkin vielä jokin päivä.
Tässä yhteydessä se oli vain osa aasinsiltaa, joka johtaa Sam Mendesin ohjaamasta American Beautysta miehen toiseen elokuvaan, Revolutionary Roadiin, jonka katsoin reilu vuosi sitten. Elokuva oli h-u-o-n-o. Ihan ammattitaitoisesti tehty, kuvattu ja varsinkin näytelty, mutta sisällöllisesti se oli täysin ontto tekele, jonka psykologiasta tai logiikasta ei saanut otetta millään.
Sitten jostain ihmeen syystä luin Richard Yatesin 1961 kirjoittaman alkuperäisteoksen. Se oli loistava.
Richard Yates.
Se, että Richard Yatesia ei kukaan koskaan lukenut. Kriitikot kehuivat hänen kirjojaan kautta linjan, mutta yhdenkään teoksen ensipainos ei myynyt yli 12 000 kappaletta. Lopulta painokset loppuivat eikä niitä enää painettu edes Yatesin kuoltua vuonna 1992. Ei ennen Mendesin elokuvaa, jonka jälkeen myös Suomessa Otava julkaisi Yatesin esikoisen ensimmäisenä ja toistaiseksi ainoana miehen tuotannosta tehtynä käännöksenä.
Yatesia onkin sanottu kirjailijoiden kirjailijaksi, koska monet – mm. Richard Ford, Raymond Carver – sanovat Yatesin vaikutuksen heidän omiin töihinsä olevan huomattava. Fordia en ole, vielä, lukenut, mutta Carverilla ja Yatesin tyylissä on paljon yhtäläisyyksiä. Lisäksi monet kirjailijat – mm. Tennessee Williams, Kurt Vonnegut ja John Cheever – kampanjoivat sen puolesta, että Revolutionary Road olisi saanut julkaisuvuotenaan National Book Awardin -palkinnon. Ei saanut, palkinto meni Walker Percyn The Moviegoerielle.
The Moviegoeriakaan en ole lukenut, eikä sitä ole tietenkään suomennettukaan, mutta jos se on yhtä hyvä kuin Yatesin Revolutionary Road, olen valmis pommittamaan kustantamoita sähköpostilla.
Revolutionary Road kertoo Frank ja April Wheelerista, jotka kaikkien suurten unelmien jälkeen ovat päätyneet viettämään keskiluokkaista elämää keskiluokkaiseen lähiöön kahden lapsen, tylsän työpaikan ja amatöörimäisen harrastajateatterin keskellä. He rakastavat toisiaan tai ovat ainakin joskus rakastaneet, mutta totuus elämän tyhjyydestä ja mitäänsanomattomuudesta alkaa työntyä läpi, kun Aprilin teatteriensi-illasta tulee täysi katastrofi. Koska ihmisen on vaikea ottaa vastuuta omista päätöksistään, sekä Frank että April alkavat lopulta molemmat etsiä syytä elämänsä onnettomuuteen toisistaan.
Kirjaa ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa kevyeksi tai sanan varsinaisessa mielessä miellyttäväksi lukea, kun Frankin ja Aprilin pettymys alkaa työntyä kirjan jokaiselle sivulle ja he riitelevät, vihaavat, halveksivat ja haukkuvat toisiaan. Mutta se mitä Revolutionary Road on, on aitoa ja totta. Yates on niin suurenmoinen kirjoittaja että hän osaa viestiä henkilöidensä tunteet ja tuntemukset hellävaroen rivien välistä paukuttamatta ja alleviivaamatta niitä kuolleiksi joka ikisessä lauseessa. Hän seisoo aika tasaisesti sekä Aprilin että Frankin takana ja sallii meidän ymmärtää molempien elämää ja molempien pettymystä ja siihen johtaneita syitä. April ja Frank ovat ihmisiä, jotka joutuvat toteamaan etteivät he saavuttaneet mitään siitä, mistä he kerran unelmoivat. Ja samalla he eivät enää näe sitä, mitä kaikkea heillä on – toisensa. Vai onko? Onkin sekin vain petosta ja kompromissi?
Yates on kuvauksessaan erittäin armoton eikä oikaise päästääkseen itsensä tai henkilöhahmonsa helpommalla vaan hän näyttää tilanteen läpikotaisin sellaisena kuin se on. Frankin ja Aprilin onnellisempia hetkiä varjostaa koko ajan tunne siitä, ettei se voi kestää loputtomiin – että uudelleen ja hätäratkaisuna pystytetty petos kantaa todennäköisesti vain aikansa, kunnes romahtaa uudelleen. Ja jos se sortuu toistamiseen, se sortuu pysyvästi.
Sam Mendesin elokuvassa Wheelereitä näyttelevät Leonardo di Caprio ja Kate Winslet. Hyvin näyttelevätkin, teksti vain on vajaa.
Kaiken tämän Yates tekee sellaisella vaivattomuudella, että osaan olla vain vaikuttunut – ja kateellinen. Yates kuvaa henkilöitä subjektiivisesti selittelemättä, vaan kuvaa mitä nämä tuntevat ja mistä nämä uskovat sen johtuvan. Teot puhuvat puolestaan, ei kirjailija tai kertoja. Yatesin henkilöillä on psykologia, joka on muutamaa hajanaista hetkeä lukuunottamatta ymmärrettävissä – nämä muutamat kohdat ovat lähinnä temaattisesti hankalia, koska henkilöt tekevät jotain sellaista, mikä on ristiriidassa teoksen tematiikan kanssa. En tiedä kumpi on ”oikeampi” tapa: pitää henkilöt tiedottomina kirjailijan temaattisesta tarkoituksesta ja pistää nämä toimimaan jääräpäisesti niin kuin toimivat, vai yrittää pitää näiden käytöstä sisällön määrittelemissä rajoissa. Riippuu osin siitä, mitä tavoittelee. Jos tavoittelee Yatesin tapaan henkilökuvausta, silloin ensimmäinen vaihtoehto on oikea. Minulle se oli hämäävää varmaan siksi, että minä yritän muodostaa teoksesta temaattisen kokonaisuuden, pointin. Revolutionary Roadistakin sellaisen löytää, tosin hankalammin. Se ei välttämättä ole huono piirre.
Toinen aluksi häirinnyt yksityiskohta on se, miten April näyttäytyy kirjan alkupuolella yksiselitteisen syyllisenä ja pahana ihmisenä, mutta tämän Yates paikkaa tyylikkäästi kirjan loppupuolella. Ja toisaalta, näyttämällä henkilön mustavalkoisena ja syyllisenä kirjailija pystyy manipuloimaan hienosti myös lukijan käsityksiä ja saamaan syyttämään Aprilia, kunnes näyttääkin, että olitte väärässä, ei syy ole kenenkään tai sitten se on kaikkien – että olitte yhtä herkkiä tuomitsemaan kuin naapurustokin.
Kirjassa on myös erittäin toimivat jännitteet, jotka ovat vieläpä niin taitavasti laadittuja ettei niitä oikein tahdo löytää etsimälläkään vaan joutuu jatkuvasti miettimään, että mikä se tässä kohtauksessa on. Se on teknisesti kaunista ja ihailtavaa. Matemaatikko saa varmaan samanlaista tyydytystä jostain kauniista kaavasta kuin minä sain Yatesin lukemisesta.
Joten unohtakaa se elokuva, joka ei kestonsa takia pysty perustelemaan henkilöiden toimintaa ja motiiveja sillä intensiteetillä ja vaivattomuudella, millä kirja sen tekee. Elokuvassa ovat vain Frank ja April Wheelerin kuvat, kirjassa ihmiset itse.
Vastaa