Lähdin uteliaisuuttani seuraamaan sitä ketjua, joka vie Richard Yatesiin ja edelleen tästä pois. Ketjua, johon liittyvät kirjailijat sanovat joko Yatesin teosten vaikuttaneiden heihin tai jotka ovat itse vaikuttaneet Yatesiin. Raymond Carver sanoi Yatesin teosten vaikuttaneen suuresti häneen omaan kirjoittamiseensa, samoin kuin myös John Cheever, jonka kanssa Carver vietti syksyn 1973 opettamassa iowalaisessa Writers’ Workshopissa.
Kaikilla kolmella on joka tapauksessa paljon yhteistä, mutta etenkin Carverilla ja Cheeverillä, jotka molemmat ovat novellisteja. Näistä kahdesta John Cheever saattaa olla jopa vielä hieman parempi.
Näin John Cheeverin Mahdoton radio -kokoelman perusteella.
Paremmuutta on vaikea – ja aika tarpeetontakin – arvioida, etenkin kun niin Yates, Carver kuin Cheeverkin kuvaavat ihmistä hyvin armotta keskittyen enemmänkin tämän puutteisiin kuin ansioihin. Kaikille on tyypillistä myös subjektiivinen kerronta, joka ei juurikaan jätä tilaa kirjailijan omalle kommentaarille, vaan kerronta tehdään päähenkilön puolueellisesta ja usein itsekritiikittömästä perspektiivistä, minkä takia tarinan lopputulkinta jää poikkeuksetta lukijalle.
Yhden novellikokoelman perusteella Cheever on laadultaan Carveria tasapainoisempi: siinä missä osa Carverin Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta -kokoelman novelleista (etenkin niminovelli) ovat räikeitä epäonnistumisia, on Cheeverin heikommatkin novellit kuitenkin edes alusta lupaavia, vaikka loppu sitten lätsähtäisikin pahan kerran.
Vahvimmillaan Cheever on ehdottomasti kokoelman kolmessa tarinassa, joissa hän kuvaa niin onnettomia tai jollain tavalla rikkinäisiä ihmisiä, että nämä kokevat jotain käsittämätöntä, jopa yliluonnollista. Esimerkiksi kokoelman niminovellissa pariskunta ostaa uuden radion, jonka kautta he järkytyksekseen alkavat kuulla naapureiden puhetta ja kaikki nämä salaisuudet. Pariskunnan nainen jumiutuu radion ääreen – ja mitä sitten? Tai toisessa tarinassa onnettomassa avioliitossa elävä mies kuvittelee itselleen naisen, jota hän alkaa tapaamaan siellä täällä vaimoltaan salaa. Onko kuvitteellinenkaan nainen riittävästi? Tai tarinassa, jossa miehen herää selittämätön halu uida naapuruston uima-altaiden muodostamaa rivistöä pitkin kotiinsa. Miksi?
Näiden lisäksi kokoelmassa on myös muita todellisia helmiä, joissa ihmistä ajaa joko ennakkoluuloista nouseva paranoia, usko paremmasta tulevaisuudesta, joka lipuu hetki hetkeltä kauemmaksi mutta usko säilyy tai poissaolevat vanhemmat. Kaikissa Cheeverin käsittelytapa on ihailtavan intiimi – samaan aikaan koskettava ja ahdistava, kun tekstillä on taito saada samaistumaan kuvaamiensa henkilöiden ongelmiin ja ymmärtämään, mitä nämä tahtovat ja miksi. Ja kuitenkaan Cheever – kuten ei Carverkaan – alleviivaa loppuratkaisujaan, vaan he näyttävät sen mikä on ja miten kaikki päättyy. Jos päättyy.
John Cheever vuonna 1979.
Lopuissa onkin osa Cheeverin ongelmaa. Parhaat novellit alkavat, kestävät ja päättyvät loistavasti, mutta heikompien ongelma on se, että niistä puuttuu pointti tai sitten se on niin syvällä, etten minä ainakaan sellaista kyennyt löytämään. Näissä tarinoissa Cheever katsoo jotain tilannetta (esimerkiksi hotellissa asuvan vanhan rouvan ja tämän piian suhdetta) ikään kuin sivusta ilman että kertojalla on havainnoijan lisäksi muuta roolia tapahtumiin. Muutamissa novelleissa Cheever antaa aivan uuden määritelmän käsitteelle ”avoin loppu”, sillä näissä avoin on niin avoin ettei tarinasta ole tullut hullua hurskaammaksi.
Tosin kokoelmassa on yksi novelli, jossa tämän kaltainen yliavoin loppu toimii omaksi edukseen: novellissa ”5.48 juna”. En paljasta siitä sen enempää, lukekaa itse. Joka tapauksessa tässä novellissa se, mitä tapahtuu on jotenkin niin absurdia ja tavallaan psykologisesti käsittämätöntä, että se täytyy vain hyväksyä – selityksiä ei tule, kuten ei maailmassa monelle asialle tule. Että sellaista se on, joskus käy näin.
John Cheever on ansainnut paikkansa yhtenä merkittävimpänä Amerikkalaisena novellistina, ainakin siinä perinnössä, johon myös Yates ja Carver kerronta- ja käsittelytavoiltaan kuuluvat. Minuun tämän tyylinen, ehkä jopa teatraalinen, kerronta tuntuu iskevän. Se kertoo jotain hyvin perimmäistä ihmisestä.
Aukko yleissivistyksessä 
Vastaa