Näytelmällistä runoutta

Thomas Stearns Eliotia tai T.S. Eliotia, jolla nimellä hänet paremmin tunnetaan, pidetään yhtenä merkittävimmistä 1900-luvun englanninkielisen alueen runoilijoista. Useiden menestyksellisten runoteosten lisäksi Eliot kirjoitti myös seitsemän näytelmää, joista tunnetuimmat ovat Murha katedraalissa ja Cocktailkutsut. Näistä jälkimmäinen jopa alkaa yhdellä parhaista näkemistäni, näytelmän teeman hienosti avaavalla repliikillä: ”Et lainkaan käsittänyt mistä oli kysymys, Julia: Siellä ei ollut tiikeitä. Siinä oli jutun ydin.” Hieno siksi, ettei vitsillä ole mitään väliä vaan sillä mitä se kertoo cocktail-kutsutilanteesta, jossa ihmiset puhuvat vain puhumisen vuoksi.
         Mutta hyvätkään repliikit eivät paljon auta, jos näytelmä on muuten heikko: Cocktailkutsut vaihtaa käsittämättömästi tyylilajia kesken kaiken, Murha katedraalissa vaikeasti seurattava ja viimeisin lukemani Eliotin näytelmä, Yksityissihteeri ihan vaan yksiselitteisen huono.
         Ja nyt muistakaamme, että Eliot sai kirjallisuuden Nobelin vuonna 1948, mikä tarkoittaa että olen väärässä.

Eliotin Yksityissihteerin (The Confidential Clerk) kansisivulla teos määritellään komediaksi, mitä se kirjoittamisajassaan on voinutkin olla enemmän kuin nyt. Se on hyvin tavallinen tarina kaksoishenkilöllisyyksistä ja väärinkäsityksistä – kaikista niistä aineksista, joista vielä nykyisetkin farssit kaksin käsin ammentavat tajuamatta, että ei ole mitään ammennettavaa. Eliotilta puuttuu vain ovissa ravaaminen.
         Näytelmän alussa Sir Claude Mulhammer palkkaa itselleen uuden yksityissihteerin, Colbyn, ja pian käykin ilmi että tämä on Clauden kauan kadoksissa ollut poika. Claude aikoo kertoa asian vaimolleen Elizabethille, joka myös on aikanaan kadottanut lapsen ja toivoo että Elizabeth suostuisi adoptoimaan Colbyn. Lopun arvaatte: Colby ei olekaan Clauden lapsi vaan jonkun aivan muun, jota näytelmässä ei oikeastaan edes tavata. Colbylla ei itseasiassa lasta olekaan ja Elizabethin lapsi onkin talossa iät ja ajat häärinyt Barnabas Kaghan, joka on menossa naimisiin Lucasta Angelin kanssa. Lucasta on tietenkin Clauden lapsi, mutta sen ei kannata antaa häiritä, kuten se ei häiritse Eliotiakaan kun hän antaa sisarpuolten mennä naimisiin.
         Tällaisiahan komediat ovat, tavallisimmillaan ja yksinkertaisimmillaan. Komediat tapaavat olla myös hauskoja, mitä Eliotin näytelmä ei ole edes etäisesti. Komiikan lisäksi näytelmästä puuttuvat myös jännitteet, kun Clauden usko isyydestään käy ilmi jo sivulla seitsemän. Jännitettä ei synny myöskään Elizabethin ja Colbyn välille, koska nämä eivät ole tekemisissä keskenään – eikä Elizabethin ja Clauden välille, nämäkään ei juuri toisiaan tapaan.
         Sen sijaan näytelmä on täynnä Eliotille tyypillistä pseudofilosofista ja näennäisen syvällistä dialogia, joka on enemmän ekspositorista kuin draamallista; toisin sanoen henkilöt kertoilevat omista tunteistaan ja tuntemuksistaan, peloistaan ja kaipuistaan sen sijaan että se näytettäisiin draamallisen toiminnan kautta. Juuri tästä jauhannasta johtuen henkilöiden välille ei synny todellisia siteitä, vaan he vain puhuvat ja puhuvat vaikkakin kuinka suurin sanoin ja huutomerkkien kanssa:

LUCASTA
Kuvitteletko etä on kohteliasta kutsua naista johonkin mistä hän pitäisi, kun hän tietää että sinä et pidä? Ei ole: se on vain… holhoamista. Mutta jos kutsut minua johonkin josta pidät – se on on kohteliaisuus. Se osoittaa että haluat kasvattaa minua.
COLBY
En tiennytkään että halusit olla kasvatettu.
LUCASTA
En minäkään. Mutta halusin sinun haluavan kasvattaa minua; ja nyt alan uskoa että itsekin haluan sitä.

T.S. Eliot.

Näytelmäkirjailija Eliotin ongelma on se, ettei hän ole dramaatikko vaan runoilija. Ja tämä runoilija puskee läpi näytelmän joka paikassa: ei niin arkista asiaa ettei sitä voisi sanoa jotain vieraannuttavan ylevästi tai moniselitteisesti. Kieli menee jossain niin korkealla, että se menee suoraan ohi toisten henkilöiden näitä koskaan kohtaamatta. Henkilöt eivät puhu toisilleen, he puhuvat itselleen, yleisölle ja kielelle.
         Näytelmän taakkana on myös klassisen komedian/farssin rakenne, jossa kaikkea seuraa ylipitkä ja puuduttava selvittelyvaihe, jossa henkilöt kertovat käytännössä yleisölle mistä tässä nyt loppujen lopuksi oli kyse, kuka oli kenen lapsi ja miten sellaiseksi päätyi ja mitä kautta väärinkäsitykset syntyivät. Tekstiä lukemalla käy tosin aika selväksi, että Eliot luultavasti improvisoinut juonikuviot edetessään, sen verran typerästi ja käsittämättömästi rakennettu kuvio tarinassa on. Ja tämän seurauksena siinä ei myöskään ole hitustakaan järkeä.
         Suurin järkytys kuitenkin tuli jossain vaiheessa lukemista, kun tajusin, että Yksityissihteeri muistuttaa puheliaisuudessaan, tyhjäkäynnissään ja draamattomuudessaan suomalaista nykydraamaa. Molempia yhdistää kyvyttömyys luoda eläviä ja uskottavia henkilöhahmoja, jotka noudattaisivat tinkimättä omaa sisäistä logiikkaansa ja toimisivat motiiviensa pohjalta. Sen sijaan kummassakin puhutaan huumorittomien onelinereiden säestyksellä ilman kokonaiskuvaa.
         Myös suomalaista draamaa kuvaamaan sopii ilmaus ”näytelmällistä runoutta”, mistä Eliotin näytelmissä loppujen lopuksi on kyse. Voihan sitä siksikin kutsua, minusta se on vain totuuden vääristelyä.