Minä olen viimeisiä ihmisiä, jonka kuulee mystifioivan taidetta ja joka väittää taiteen olevan viime kädessä mitään muuta kuin jotain työn ja pakkomielteen väliltä. Että taide olisi jotain jumalaista, ainutlaatuista tai jotain, joka nousee ihmisen humaanista ytimestä, sielusta, pyhästä hengestä, absintista tai edes ruisleivästä.
Tästä huolimatta olen hieman ihmetellyt taidekoulutusta. Sehän on oksymoron!
No, näin toimivat teaserit eli ne, kun CSI:n alussa Gil Grissom saapuu rikospaikalle, katselee hieman paikkoja ja lausahtaa (huomatkaa, ”lausahtaa”, ei suinkaan ”lausuu”, mikä tekee siitä rimmismin) sitten sen pakollisen cliffhangermäisen ja sarkastisen kommentin ennen kuin alkaa että tu-duuuum, tu-duuuum.
Oksymoron siksi, että vaikka minä uskonkin taidetta olevan mahdollista jollakin tasolla opettaa, taiteellisuutta ei kuitenkaan voi. Taiteellisuutta joko on tai ei, aivan kuten sävelkorvaa, kädentaitoja, visuaalista silmää, superhajuaistia tai lihaksellista joustavuutta, joka erottaa aidan ylittäjän sen alittajasta. Minä voin oppia juoksemaan, vuolemaan puusta karhun ja suunnitteleman kaupungin keskustan, mutta tuloksena on siihen syntynyttä ihmistä enemmän arpia, puupeikkoja ja joukkoliikennettä, jossa mikään ei toimi – vähän kuten itse asiassa monessa kaupungissa tahtoo olla.
Juuri tämä on se pointti: taidekoulut täyttävät yhteiskunnan tekijöillä, jotka ovat saaneet teknisen koulutuksen siihen, mitä kuvittelevat haluavansa tehdä, mutta heiltä puuttuu siihen lahja.
Tämä voi nyt vaikuttaa siltä mystifioimiselta, mutta ei ole: uskon vakaasti, että jokaisella meistä – niin kliseistä kuin se onkin – on oma osaamisen alueensa. Joillakin se löytyy helpommin, joillakin vaikeammin, jotkut eivät viitsi edes etsiä, vaan valittavat etteivät ole missään hyviä. Minä uskon löytäneeni omani eikä minulle tulisi mieleenkään mennä puuseppäkoulutukseen vain siksi, että ihailen puuseppiä – kuten minä todella ihailen, koska en koskaan pystyisi siihen, mihin parhaat heistä pystyvät. Soitan kyllä pianoa, mutta hyvin heikosti verrattuna heihin, jotka ovat luotuja soittamaan. Ero on siinä, että en ole tekemässä pianonsoitosta uraa.
Koulutustarjonnan laajeneminen ja lukion putoaminen enemmän sekundavaihtoehdoksi ihmisille on käynyt mahdolliseksi tulla miksi tahansa. Siinä puhuvat kiinnostuksen kohteet – ja tämähän on menetelmä peruskoulun opon tunneilla: no, mikä sinua kiinnostaa? – enemmän kuin luonnollinen lahjakkuus tai, mikäli sitä sanaa haluaa välttää kuten voi olla ihan fiksua haluta, persoonalliset ominaisuudet. Haluatko kokiksi? Mene ammattikouluun, opit tekemään kyllä kaikki ne ruoat, mutta niissä on alalle todella tarkoitettuihin verrattuna liikaa tai liian vähän suolaa, kastike on liian ohutta tai paksua tai ruoka yksinkertaisesti liian tavallista.
Avainsanahan tässä on nimenomaan ”tavallinen”. Jos erottua haluat, mene taidekouluun. Tällainen ihannointi juontaa paitsi populaarikulttuurista myös yhteiskunnan tavasta nostaa taiteilijoita jotenkin tavallisista ihmisistä poikkeaviksi – vaikka poikkeavinta ihmisessä olisikin kenties ihminen itse eikä se, että mitä tämä tekee saati sitten että tämä on taiteilija.
Taidekoulutuksella on kuitenkin yksi merkittävä ero teknisempään, esimerkki arkkitehtoniseen tai käsityötaidolliseen koulutukseen, verrattuna ja se on se, mihin työ on tarkoitettu. Puuseppä tekee muun muassa pöytiä ja tuolia, arkkitehti kaupunkisuunnittelua ja urheilija suorituksellisesti mitattavia tuloksia. Taiteilija tekee taidetta, jonka pöydistä ja tuoleista poiketen on tarkoitus erottua eikä vain täyttää maailmaa. Taiteen tarkoitus on puhutella ihmistä, kyseenalaistaa, ajatteluttaa ja kaikkea.
Mutta entä jos taidekouluun menevällä ihmisellä ei ole mitään sellaista sanottavaa, joka nousisi traumaattisesta lapsuudesta tai henkilökohtaisista älyllisistä tai introspektiivisista pohdinnoista? Entä jos taidekoulusta valmistuvat oppilaat tuottavat vain sitä, mitä heidät on opetettu tuottamaan: taidetta? Grafiikkaa, jossa tärkeintä on se, onko se monotypiaa vai akvatintaa; teknisesti neuvotunlaisia ekspressionistisia, impressionistisia tai moderneja maalauksia; stanislavskilaista perusmetodinäyttelyä; kirjoittamaan tarinoihin alun, keskikohdan ja lopun?
Tämän kaiken koulu voi opettaa, mutta miksi?
Enkä nyt tarkoita, että taide olisi jonkinlainen yksinoikeusala, jolle saisivat hakeutua vain he, joilla on siihen jonkinlainen edellytys – ihminen on vapaa tekemään sen, minkä haluaa niissä puitteissa jotka hänelle suodaan.
Tarkoitan sitä, että ihmiselle on aivan yhtä tuhoisaa antaa erityislahjakkuutensa valua hukkaan kuin yrittää pakottaa itsensä johonkin sellaiseen, mikä kiinnostaa mukanaan tuoman imagon puolesta – ja nämä ovat loppujen lopuksi sama asia. Ja tämä koskee kaikkia aloja ja kaikkea koulutusta: kyse ei ole siitä, mitä ihminen haluaa tehdä, vaan sitä, missä tämä on hyvä. Minä haluaisin soittaa bändissä tai olisin halunnut teatteriohjaajaksi, mutta näin ei tule käymään, koska minä en ole riittävän hyvä soittamaan ja ohjatessa taas joutuu olemaan tekemisissä ihmisten kanssa ja olen kaikesta huolimatta luovuudellisesti parhaillani itsekseni.
Massataidekoulutuksen tuloksena kaikki häviävät: syntyy taidetta inflatisoivaa laskeavaa taidetta, jota kukaan ei huomaa ja ihmisiä, jotka olisivat voineet tulla huomatuksi ja kunnioitetuksi jollain aivan toisella alallaan. Sillä, jossa heidän vahvuutensa todella on.
Ehkä kaikki pelkistyy kysymykseen siitä, mitä ihminen ensisijaisesti haluaa: ihailua vai itsekunnioitusta?
[…] inflaatio, kun asenne on että kenestä tahansa voi tulla taiteilija. Jos ei ole lahjoja, aina on koulu. Koska koulu ei pysty opettamaan sitä, mitä taiteellisuus ja taiteilijana olo aivan pohjimmiltaan […]
[…] käännösvirheet ovat niin systemaattisia, että ollaan taas saman vanhan kysymyksen edessä: keitä alalle koulutetaan ja miksi? Esimerkiksi televisio-ohjelmien […]