Leikki leikkinä (ja nyt puhutaan taiteesta)

Ja taas on se vuoden paras aika. Ei siksi, että joulu olisi lähellä, vaan siksi, että käynnissä on jos jonkinlaista merkittävää kilpailua. Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus on ammentanut kymmenennestä Jean Sibelius -viulukilpailusta juttuaiheita jo yli viikon ajan, Finlandia Junior palkinto on jaettu ja tuloksia Suomen suurimmasta kirjoituskilpailusta eli varsinaisesta Finlandia-palkinnosta odotellaan.
         Puhumattakaan siitä, minkä kaikenlaisia kirjoituskilpailuja on tämän vuoden aikana järjestellä milloin missäkin notkelmassa: elämäkerrallinen kirjoituskilpailu yli ja alle 25-vuotiaille, kilpailu vaihtoehtohistorianovelleista kiinnostuneille, kuvaile unelmiesi talo Avotakkaan, novelli yhdenvertaisuudesta, Matti Joenpolven novellikilpailu aihetta rajoittamatta, uusi nuorten kirjoituskilpailu Kasvukipuja, elokuvaverkosto Nisi Masan käsikirjoituskilpailu, Teoksen suuri fantasia- ja science fiction -kirjoituskilpailu…
         Paras voittakoon. Voittaako?

Julkisuudessa on nyt muutaman päivän ajan kohistu (Suomessa aina kohistaan, ei koskaan sihistä, pihistä, puhista tai edes suhista) Sibelius-viulukilpailusta, jonka alkuerän jälkeen raati karsi pois nuoren yhdysvaltalaisen lahjakkuuden, 15-vuotiaan Stephen Kimin lisäksi ilmeisesti muitakin hyviä viulusteja, ja päästi kilpailuun – kapellimestari Sakari Oramon sanoja lainatakseni – ”turisteja”.
         Minä en pidä kilpailuista. Osaksi varmaan siksi, etten ole niissä koskaan pärjännyt (oi, ego!), mutta myös siksi, että taidealojen kilpailut ovat monella tapaa ongelmallisia.
         Ensimmäisenä todistusaineistona on Stephen Kim. Siinä, että raati jättää suurlahjakkuudeksi mainitun nuoren miehen pois välieristä, ei sinänsä ole mitään pahaa – en minäkään luultavasti päästäisi 15-vuotiasta kilpailuun, joka voi olla varsinkin psykologisesti raskas kokemus. Etenkin, kun kaikki muut kilpailijat ovat useita vuosia vanhempia paitsi Yoo Esther, joka on 16. Mutta Esther onkin nainen ja kaikkihan tiedämme, mikä ero on 15-vuotiaan pojan ja 16-vuotiaan naisen välillä. Minusta raati teki siinä palveluksen.
         Ei, ongelma ei ole poisjättäminen, vaan Stephen Kim. Mitä tämä merkitsee hänelle? Taiteilija ei ymmärrä palvelusta, vaan sen, ettei kelvannut – ei ollut riittävän hyvä, riittävän persoonallinen, riittävän epämääräistäjotain. Hän saattaa tuntea vihaa, kaunaa, katkeruutta ja itsetunto-ongelmia, luultavasti tässä järjestyksessä. Tai uppoutua entistä intensiivisempään ja elämästä kaiken muun nuoren miehen elämään kuuluvan poissulkevaan harjoitteluun, jotta pääsisi mukaan 16-vuotiaana.
         Toisaalta Sibelius-viulukilpailun osanottaja Petteri Iivonen sanoi Helsingin Sanomissa, ettei 18-vuotiaana häviäminen häneen mitenkään vaikuttanut muuten kuin opettavana kokemuksena. Mutta hän sanookin vihaavansa kilpailuja ja tiedostavansa, että musiikissakin kilpailu on kuin mäkihyppyä: vaikka hyppäisi pisimmälle, ei välttämättä voita. Se on hyvin sanottu.
         Joka tapauksessa tämä yksilötason merkitys on se yksittäinen minua eniten häiritsevä tekijä kilpailuissa. Kuinka se vaikuttaa kilpailijoihin? Eikä sillä ole merkitystä, onko kyse Finlandiasta vai Lapuan Osuuspankin järjestämästä tekstiviestirunokilpailusta: häviäminen tuntuu pahalta, jos kyse on niinkin tärkeästä ja intohimoisesta asiasta kuin taide taiteentekijälle voi olla. Etenkin, kun kilpailujen kautta hakee pönkitystä taiteilijan muutenkin epävarmalle itsetunnolle – sille, että ”kyllä minä osaan!”
         Voi toki olla kilpailemattakin, mutta silloin taiteilijalle välttämätön itsetunnon pönkitys on sattuman, suopeiden läheisten ja taiteilijan itsensä varassa – eikä niistä mikään ole kilpailun kaltainen auktoriteetti, saati sitten etäisestikään luotettava. Väittäisinkin, että sitä kilpailuista haetaan: vahvistusta uskolle tai toivolle omasta lahjakkuudesta ja erityislaatuisuudesta. Ja auta armias, kun sitä ei saakaan.
         Kilpailujen aiheuttamia itsetunto-ongelmia pahentaa se, ettei kilpailuista koskaan saa minkäänlaista palautetta: hävisit siksi, koska… Sen sijaan häviämisen syyt jäävät juuri maansa ja mantunsa myyneen pääteltäviksi (tai täsmällisemmin, abstrahoitaviksi) ja tämä ajatusketju voi päätyä kahteen lopputulokseen yksilön egosta riippuen: tuomarit eivät ymmärrä mitään hyvän päälle tai että minä olen ihan paska kirjoittaja/muusikko/taiteilija. Kummastakaan ei seuraa mitään hyvää.

Kilpailuja on maailma täynnä. Kuvassa vasemmalta oikealle: Finlandia-palkinto, Finlandia-junior, Jean Sibelius -viulukilpailu, Nobel-palkinto (jos on palkinto, on myös kilpailu), Pulitzer-kolikot, Tieto-Finlandia sekä The Art of Basware, nuorten alle 30-vuotiaiden kuvataiteilijoiden kilpailu.

Toisekseen voittajan ratkaisevat aina ihmiset. Tämä on looginen perustelu: ihmisillä on eri mieltymyksiä historiallisesta tai koulutuksellisesta taustasta riippuen ja – toivon mukaan – myös omia ajatuksia esimerkiksi teoksen teemasta. Ihmisillä on myös hyviä ja huonoja päiviä ja jaksoja elämässä. Joinain päivinä jaksaa olla empaattinen alkoholistiperheiden lapsien puolesta, toisena ajattelee että sellaista elämä on, kyllä lapsi selviää.
         Kaikki tämä kuitenkin vaikuttaa taideteoksen tulkintaan ja vastaanottoon. Ja jos aivan huipputasosta puhutaan – siitä tasosta, jolla ei tehdä enää virheitä, vaan valintoja -, mikä on viime kädessä parhaisjärjestyksen kriteerinä? Tuntuma. Se, että yhden taidekokemuksen aikana kylmät väreet kulkivat selässä, toisen aikana ei. Riippumatta siitä, johtuivatko kylmät väreet katsojan sen hetkisestä vireystilasta vai faktisesti esityksestä.
         Siksi toivoisikin, että päätöksen tekisi ihminen, joka ymmärtää todella asian päälle: ammattitaitoinen kriitikko, toinen taiteilija tai asian tutkija. Mutta sen sijaan Finlandia-palkintoa on jakanut vuodesta 1993 lähtien kuka milloinkin: presidentin vaimo, näyttelijä, elokuvaohjaaja, taidemuseon ylijohtaja ja eduskunnan puhemies. Onneksi joukossa on myös kirjallisuudentutkijoita ja kriitikoita ja toisia kirjailijoita, mutta se ei lämmittäne heitä, jotka jäivät palkinnotta vuonna, jona siitä päätti poliitikko.

Vielä ongelmallisempi tilanne on, kun mukana on erillinen esiraati karsimassa (kuten joskus on pakko olla) teoksia, jotka päätyvät lopulliselle valitsijalle. Tällöin lopputulokseen vaikuttaakin jo puolenkymmenen ihmisen tunnelmat. Ehkä koko juttu on seremonia. Sirkus. Yleisölle ja medialle. Kaikki me rakastamme kilpailuja, mutta kuinka moni tiedostaa, mitä se merkitsee niille taitaville tekijöille, jotka hävisivät selkäpiin jäätyä värisemästä?
         Äh. Leikki on leikkiä! Pitää osata hävitä!
         Niinpä niin. Taiteilijalle oma luominen, taide, ei ole kuitenkaan leikkiä, vaan kaikki, mitä on. Se on tietenkin surullista, mutta myös totta.
         Intohimo on.