Parempia kuin

Jatketaan vielä opiskelusta, koska olen opintojen vuoksi taantunut taas teini-ikäiseksi kaiken kyseenalaistajaksi. Olen toisin sanoen havaitsevinani itsessäni tendenssin valittaa yleissivistyksen merkityksen, esseistiikan lainalaisuudellisesta typeryydestä ja tenttimisen absurditeetista. Opiskelu ei siis ole ollut vieläkään kivaa.
         Ennen kuin viimeisimmällä luennolla. Odottamaton tapahtui.

Opiskelu tuntuu aika tarkalleen samalta kuin miltä se on tuntunut aina: väsyttävältä, puuduttavalta ja jotenkin turhalta. Tätä tunnetta taustoittaa osaltani 12 vuoden koulukiusaaminen, huonosti järjestyt opiskelut ja epäammattimaiset pidetyt luennot – poikkeukset poislukien. Kun opiskelu ei ole koskaan ollut mukavaa, miksi se olisi nyt?
         Mutta ei syy ole pelkästään niissä. Minun on hankala ymmärtää opiskelun tarkoitusta. Miksi me opiskelemme? Siis mistä muusta syystä kuin että oppivelvollisuus meidät määrää näin tekemään?

Suomalainen koululaitos valmistaa sinut... pärjäämään paremmin Trivial Pursuitissa.

         Yleissivistyksen vuoksi, on varmaan se vastaus mikä tulee ensimmäisenä. Hyvä on. Mutta mihin yleissivistystä tarvitaan? On tietenkin sosiologisesti ja hyvinvoinnin kannalta hyvä tiedostaa, että maapallo – ja ihminen – eivät ole universumin keskipiste ja että aurinko kasvattaa vain kasvillisuutta eikä ihmistä, jota kasvattaa vesi ja ruoka, mutta yleissivistyksen rajat eivät kuitenkaan pääty siihen. Koska yleissivistystähän on kaikki se, mitä et Trivial Pursuitissa tiedä. Mihin kaikkea sitä tietoa maailman- ja kansakuntien historiasta, maantieteestä, toisen asteen yhtälöstä, maailman uskonnoista, kaksipuoleisesta kirjanpidosta, musiikista ja kuvataiteesta ihan oikeasti tarvitaan? Siis kaikki muut kuin ne, jotka aikovat kuvataiteilijoiksi, muusikoiksi, kirjanpitäjiksi ja matemaatikoiksi?
         Ja sitä paitsi, kuka vielä perusopetuksen aikana tietää, miksi haluaa ja kun tietää, tieto on luultavasti kadonnut jo mielestä. Minäkin tarvitsin kaksipuoleista kirjanpitoa niiden kolmen vuoden ajan, kun yritystä pidin, mutta kaupallisten aineiden opinnoissa saamastani opetuksesta kirjanpidosta ei ollut mitään hyötyä: olin unohtanut kaiken ja niinpä opettelin sen tyhjästä uudestaan. Helppoa se olikin. Joku voi sanoa, että se oli helppoa, koska saamani oppi oli vielä jossain mieleni syövereissä ja nostin sen vain esiin. Sanokoon. Ei ollut.

Me opiskelemme siksi, että saisimme tietyn arvon, aseman ja työpaikan. Tai kuten tänä aamuna opin (kiitokset Samuli Saarelalle tästä tarpeettomasta joskin mielenkiintoisesta tiedonmurusta), ollaksemme ”parempi” mihin latinasta tuleva sana ”maisteri” alunperin viittaa. Opintomme tähtää työllistymisen ja yhteiskunnan hyväksi, ei opiskelijan itsensä.
         Se on minusta täysin nurinkurista, koska jos tiedon oppimisesta ei ole tarkoitus oppia mitään saati sitten että opiskelu opettaisi ymmärtämään ihmistä, maailmaa, yhteiskuntaa ja todellisuutta jotenkin muutenkin kuin vain tiedollisella (joo, ne hullut ovat sotineet Israelissa aina ja se johtuu uskonnosta) tasolla – esimerkiksi vaikkapa empaattisella (vaikkapa mitä uskonto merkitsee ihmiselle ja miten se määrittelee ihmisen ja myös minun toimintaa ja toimisinko minä itse israelilaisena samoin) -, silloin en näe oppimisessa syvempää mieltä.
         Huolella välitetty ja uskollisesti ulkoa omaksuttu tieto on vain tietoa, kunnes se muuttuu käytännöksi. Koulu opettaa kyllä pänttäämään, mutta toista erityisen tärkeää vaihetta ainakaan suomalainen koulujärjestelmä ei opeta: sitä, jossa tieto kehittyy sallivuudeksi ja ymmärrykseksi, tiedostamiseksi ja analyyttisyydeksi, introspektioksi ja itsekriittisyydeksi. Meillä se tekee ihmisistä tietoaan mustasukkaisesti vartioivia ja sillä brassailevia yksilöitä, joille tärkeintä on osoittaa maisteriutensa (paremmuutensa) suhteessa niihin, jotka eivät tiedä tai eds välitä tietää. Jälleen, poikkeuksia on.
         Suomalainen koulusysteemi on sillä tavalla nurjasti – joskin perisuomalaiseen tapaan – rakennettu, että siinä on keskeisintä karsia pois individualistit, huijarit, luuserit ja tietämättömät, mikä näkyy luokalle jättämisinä, ehtoina ja hylkäämisinä. Ikään kuin sellainen motivoisi mihinkään: sinä et ole mitään eikä sinusta myöskään tule mitään, kun olet jäänyt kerran luokallesi ja saanut päästötodistukseesi komean kasan vitosia. Toisin sanoen, meillä on vain yksi tapa opiskellla ja se on opettajalähtöinen opiskelu, jossa opettaja puhuu, antaa tehtävät ja sanoo mihin mennessä ne on oltava valmiita. Mistä tulee oletus, että kaikki haluaisivat oppia tai edes kykenisivät oppimaan samalla tavalla – siitäkö, ettei yksilöllisyyttä sallita? Vaikka suomalaista (varsinkaan nuorta sellaista) on hyvin vaikea saada keskustelemaan, yhtä vaikea on toista saada oppimaan ulkoa tietoa, jota hän ei koe tarvitsevansa. Sama jatkuu armeijassa, jossa kaikki oma ajattelu on kielletty. Onneksi sitä ennen on saanut ajattelematta olemiseen lukio- tai ammattikoulu mukaan laskettuna noin 12 vuoden koulutuksen.

Joskus tuntuu, että opiskelussa on tärkeintä erottua ainakin tietyistä ihmisistä. Että sama mitä opiskelee, kunhan opiskelee ja voi sanoa käyneensä yliopiston.

Se, mitä tapahtui viimeisimmän luentosarjan yhteydessä yllätti minut täysin. Luennoitsija ilmoitti ensinnäkin, ettei hän tule kysymään vuosilukuja, koska ei usko niiden muistamiseen tai ylipäätään vuosilukujen merkitykseen, riittää kunhan tietää aikakauden, onko kyse teollistumisesta, vallankumouksesta ja keskiajasta. Siitä voi johtaa jo paljon.
         Lisäksi luennoitsija sanoi, että kaikki luentopäiväkirjat palauttaneet pääsevät tentistä läpi. Ja lopuksi hän näytti vielä kymmenen tenttikysymystä, joista noin puolet tulee tenttiin.
         Yllättävää – tai ei oikeastaan – on se, että olen erittäin motivoitunut, kun tiedän ettei minun tarvitse kahlata älytöntä määrää tekstiä läpi ja yrittää arvailla, mistähän ne muutamat kysymykset mahtavat tulla. Sellainen opiskelu on vain hakuammuntaa, jossa ulkoa opetellessa tieto jää vain pintapuoliseksi raapimiseksi, jonka päätarkoitus on päästä kokeesta/tentistä läpi. Se on vain peli, jossa tärkeintä on arvata tentaattorin tai opettajan ajatukset siitä, minkä hän kokee tenttialueessa olennaiseksi. Ja tietenkin suuremmalla alueella ja epämääräisellä koemäärittelyllä saadaan ne laiskat luuserit karsittua helpommin.
         Haluan vakaasti uskoa, että tämä on tulevaisuuden tapa opiskella. Nyt tiedän, mikä minun on tärkeää aiheesta muistaa ja opettelen asiat huolellisemmin kun ei ole suomalaiselle opiskelujärjestelmälle tyypillistä stressiä ja paniikkia siitä reputanko tentissä häiritsemässä. Tämä ei ole ehkä ihannemuoto tiedon ymmärtämään opettamisessa, mutta se on askel oikeaan suuntaan. Pois ulkoa pänttäämisestä ja ihmisten jakamisesta hyviin ja huonoihin. Se on humaania.