Mielipide ei ole vapaa

Pidän Johanna Korhosesta. Hän on ihminen, jolla on mielipiteitä ja kykyä ja uskallusta sanoa ne. Riippumatta siitä, miten valtavirrasta eroavia ja yleistä mielipidettä kyseenalaistavia ne ovat. Sillä ei edes ole väliä onko Korhonen oikeassa vai ei, keskeistä on nimenomaan ajatusten julkituominen – ja sitä on helppo kunnioittaa.
         Hänenlaisiaan ihmisiä on yllättävän vähän; sellaisia, jotka nostavat esille yhteis- ja ihmiskunnan omituisuuksia nostamatta itseään keskipisteeseen olemalla tarpeettoman räväköitä, popularistisia tai vaan narsistisia. Sellaisia ihmisiä onkin jo huomattavasti enemmän, vaikka kai jokainen joskus tulee vähän ylilyöneeksi, myös Korhonen.
         Korhonen kirjoitti Hesarin kolumnissaan keskiviikkona 23.3. tästä nimenomaisesta asiasta mielipiteen ilmaisusta: siitä, miten epäkorrektia tai jopa mahdotonta mielipiteensä julkituominen Suomessa on. Olen samaa mieltä, koska se on.

Suomalaisessa yhteiskuntaa ja mediaa määrittelee asiantuntijuus. Käytämme ihmisiä, tietenkin, jotka nimitetään milloin minkäkin alan asiantuntijoiksi – ja jotkut, kuten Veijo Hietala ja vaikkapa Jari Tervo, ovat kaiken alan asiantuntijoita ja joissa mielipidettä olennaisempaa on se, että se Veijo Hietala tai Jari Tervo. Kansan puoleen käännytään vain silloin, kun vastaus ei voi mennä väärin: onko bensan hinta jo liian korkea? Pitäisikö yksinhuoltajalapsiperheiden verotusta keventää? Onko ruoka liian kallista?
         Kyllä on. Pitäisi. Ehdottomasti.
         Myönnettäköön, että olen sitä mieltä ettei kansa kovinkaan usein tiedä: kansa useimmiten arvaa. Mutta se ei ole peruste ihmisten mielipiteiden väheksynnälle. Tärkeissä asioissa alan asiantuntijoiden käyttö on ilman muuta perusteltua – paitsi silloin, kun asiantuntijat esittävät samanlaisia summittaisia mutuarvioita kuin kansakin, mutta kun he tekevät sen asiantuntijuutensa suojista, se ei ole mutuarvio, se on valistunut arvaus ja sellaisena varteenotettava mielipide.
         Silti aika usein asiantuntijan lausunnon jälkeen olen joutunut miettimään, että mitäs se nyt oikein sanoi? Että tuonko takia siltä pyydettiin kommentti? Että ”yksinhuoltajat ovat usein sekä sosiaalisessa että taloudellisessa ahdingossa”?
         Mutta nyt ei puhuta asiantuntijoita. Nyt puhutaan meistä kaikista muista.

Asiantuntijuus on suhteellista. Todellisia asiantuntijoita on harvassa, mutta heitä ei käytetä, koska he voivat olla hankalia ja sanoa vaikkapa jotain aidosti analyyttistä.

Suomalaisten suhtautuminen mielipiteisiin on sama kuin hallituksen leipäjonoihin: saahan niitä olla, mutta ei niiden tarvitse näkyä. Ihmiset ovat varauksellisia sanomaan mielipidettään mistään asiasta, sitä varauksellisempia mitä abstraktimpiin ja suhteellisimpiin – mielipiteestä riippuvaisempiin – asioihin mennään. Sitä varten meillä on sanonta ”mielipiteistä ei voi väitellä”, ei voi eli ei edes kannata.
         Se ei pidä paikkaansa.
         Toki suomalaiset papattavat naapureistaan, kunnallispolitiikasta, sairauksistaan ja siitä, miten paskaa ohjelmaa televisiosta tulee, mutta tätä papatusta luonnehtii se, että ne eivät ole sanan varsinaisessa merkityksessä mielipiteitä; ne ovat valitusta, jonka voi heittää ilmoille kuka tahansa. Mutta mielipide edellyttää perusteluja ja siihen suomalaisista ani harvoin on. Meiltä puuttuvat argumentointitaidot: suomalainen sanoo ”asia on näin”, mikä on toteamus, eikä ”asia on näin, koska”, mikä on mielipide.
         Mistä pääsemmekin viime aikojen lempiaiheeseeni: suomalaiseen – ja maailman parhaaseen! – koulujärjestelmään. Kuten tuli aiemmin jo väitettyä, suomalaisessa koulussa tärkeintä on ulkoa oppiminen. Sama systeemi rankaisee myös mielipiteistä tekemällä selväksi, että asioilla on vain kaksi asentoa: oikea ja väärä. Kaikki muu on laiskuutta, koska itse konstruoitu hölynpöly ei alistu arvosteltavaksi ja arvosteleminen on suomalaisessa koulujärjestelmässä ja koko kulttuurissa ensisijaisen tärkeää. Tässä kuviossa oppilaan mielipide on ongelmallinen, koska argumentointitaidot puuttuvat myös opettajilta, joiden pitäisi osata perustella oma mielipiteensä entistä selvemmin tai, jos vasta-argumenttia ei ole, myöntää että oppilas saattaakin olla oikeassa. Paitsi että ei tarvitse, koska auktoriteettimme on kirja, ei opettaja. Ja siinähän taitaa olla jotain nurjaa.

Johanna Korhonen. Kuva: Palkkatyöläinen-lehti.

Vika ei ole kuitenkaan yksin koulun, vaan vikaa on kasvatuksessa ja koko kulttuurissa. Siinä ”lapset hiljaa, aikuiset puhuvat” -kulttuurissa, johon ainakin minun sukupolveeni asti täällä on varmaan pääosin kasvettu. Kulttuurissa, jossa lapset ovat lapsia, eivät suinkaan mielipiteiltään ja ajatuksiltaan asiallisesti otettavia ihmisiä. Meitä ei opeteta keskustelemaan ja argumentoimaan kotona eikä koulussa. Meitä saatetaan kyllä kannustaa sanomaan mielipiteemme, mutta niin kauan kuin omaa mielipidettään tai näkemystään ei pysty perustelemaan, seinä tulee vastaan siinä vaiheessa kun edessä on joku, joka pystyy perustelemaan omansa.
         Ja se on pelottavaa. Siksi ihmiset ovat mieluummin hiljaa kuin ovat yleistä mielipidettä ja massaa vastaan. Siksi, että se on epäonnistuminen, kuten koulu on meidät opettanut: on asioita, joihin on vain yksi vastaus ja on asioita, joihin on monta vastausta, mutta sinä et tiedä niistä ainoatakaan emmekä me opeteta sinua niitä vaihtoehtoja analysoimaankaan. Minusta se harmi, koska ei ole aivan yksi tai kaksi kertaa, kun olen aloittanut keskustelun, joka päättyy siihen että toinen osapuoli tokaisee että ”no, sinä voit olla tuota mieltä, minun mielestä asia on näin”. Se vain ei ole keskustelu, se on taistelu ja luovutus enkä minä ainakaan sitä halua. Minä haluan, että minut kyseenalaistetaan ja minun osoitetaan olevan väärässä jotenkin muuten kuin jyrähtämällä, jotta voin korjata käsityksiäni perustellusti enkä pelosta.
         Tämän takia näkemykselliset ihmiset (kuten Korhonen heitä kolumnissaan nimittää) koetaan hankaliksi ja sopeutumattomiksi: he ovat uhkia, joita ei voi kiertää kuin perustelemalla, mutta kun niitä perustelutaitoja ei ole…