Kaupunginkirjaston Runoraadin tuomaristossa istuminen sai miettimään sitä, onko runojen haukkumisesta nauttiminen jotenkin elitististä? Tai ylipäätään, onko runous jotenkin hienoa siinä mielessä kuin oopperan ja modernin taiteen ajatellaan olevan?
Onko siinä mitään järkeä, että annan jollekin runolle arvosanan elokuvien tapaan tähtiä, pisteitä tai potkuja perseelle? Voiko runoutta arvostella? Onko ylipäätään mahdollista sanoa, että on huonoa runoutta?
Totta kai on. Huonoa runoutta on paljon enemmän kuin hyvää, mistä johtuen antamalla ala-arvoisen osuu todennäköisemmin oikeaan kuin kehumalla taivaisiin.

Lauri Viita on tekninen nero, joka osaa puristaa sanottavansa tarvittaessa muutamaan säkeeseen - ja vielä mitassa. Viidassa viehättävät kekseliäät riimit, mutta ennen kaikkea hänen läpitunkeva ja armoton sarkasminsa.
Tuore Finlandia-voittaja Mikko Rimminen nimitti Helsingin Sanomissa runoutta kirjoittamisen kuninkuuslajiksi, mitä se ehdottomasti onkin varmaan sen seitsemällä eri tavalla. Teknisesti vaikean sekä runoudesta että draamasta tekee molempien vahva, jopa absoluuttinen suhde rakenteeseen: etenkin riimirunossa kahdeksan säettä ei vielä riitä, vaan säkeiden on riimityttävä keskenään esimerkiksi A-B-A-B tai A-B-B-A tai jopa A-B-C-A-B-C. Klassista draamaa taas oli kuormittamassa kolmen säännön joukko: toiminnan, ajan ja paikan ykseys.
Ja juuri se minua runoudessa (tosin esimerkiksi itämainen runous on jäänyt minulle tankoja ja haikuja lukuunottamatta aika vieraaksi) on viehättänyt 28-vuotiaasta lähtien, jolloin yliopistossa oli klassisen runouden kurssi: paitsi että runous antaa kirjoittajalleen upeita temaattisia mahdollisuuksia, se tarjoaa myös tiukan pragmaattista ongelmanratkaisua, myös lukijalle. Varsinkin runous on taloudellisuudessaan hyvin kiehtova laji, kun on löydettävä vähimmät mahdolliset sanat ilmaisemaan enimmäisajatus – eli että sanottava tulee esille mahdollisimman selvästi ja riittävällä voimakkuudella. Runossa ei rönsyillä eikä siellä saa periaatteessa olla mitään ylimääräistä. Sitä on runon taloudellisuus: kappale aatehiiltä, joka hiotaan kiiltäväksi ja kantikkaaksi. Joskus tulee Koh-i-Noor, joskus nimetön koriste.

Kaarlo Sarkia on enemmän tunnelmoija, mutta löytyy häneltä myös hienoja surun, kaipuun ja katumuksen kuvauksia. Sarkia ei ehkä yllä riimittelijänä tai ajattelijana Viidan tasolle, mutta hänen runoissaan on tunnetta, jota älykkö-Viidalta usein puuttuu.
Vapaamittaisen runouden haaste on se, mikä siltä riimirunouteen verrattuna puuttuu: riimien kautta syntyvä luonnollinen jännite ja yllättävyys, sekä säkeet jotka voivat olla minkämittaisia tahansa. Tätä vapaamittainen runous joutuu korvaamaan entistä voimakkaammilla ja mielenkiintoisemmilla runokuvilla, joita muovaillessaan tulee helposti ampuneeksi joko yli tai kadotettua runon ajatus epäselvyyden syntagmaan, minkä seurauksena lukija saattaa huomata olevansa pihalla kuin lumiukko – runokuvat kun ovat usein hyvin henkilökohtaisia ja niihin on jo lähtökohtaisesti ulkopuolisen vaikea päästä käsiksi; saati sitten, jos niistä yrittää tehdä vielä vähän erottuvampia ja jännittävämpiä.
Tähän törmääkin vapaamittaisessa runoudessa valitettavan usein: runot ovat joko latteita ja jännitteettömiä tai sitten mahdottoman epäselviä tai abstrakteja. Syytä sille, miksi jotkut ajattelevat runouden lukemiseen tarvittavan tohtorintutkintoa, ei tarvitse sen kauempaa hakea. Eikä aina ymmärrä vaikka olisi hattukin – mutta se, että runoa ei ymmärrä, ei ole lukijan vika vaan kirjoittajan. Hieman yleistäen se pätee kaikkeen kirjallisuuteen.

Otto Mannisessa yhdistyvät Lauri Viidan ja Kaarlo Sarkian parhaat puolet Mannisen osatessa yhdistää runoudessaan älyn ja tunteen. Hän näyttää, kuinka samassa runossa voi olla ripaus sekä yhteiskunnallisuutta että yksilötason koskettavuutta.
Tämä on se keino, jolla taide ylipäätään saa minut innostumaan: sanottavalla. Liian usein niin kirjallisuudesta kuin kuvataiteestakin löytää mielipiteettömiä, kantaaottamattomia ja ajatuksettomia teoksia, vaikka se jos mikä on taiteen ja taiteilijan ensisijainen tehtävä eli tehdä asioita tunnistettaviksi ja käsiteltäviksi, kyseenalaistaa itsestäänselvää.
Samaan hengenvetoon on sanottava, että toki pitämäni Kaarlo Sarkia kirjoittaa luvattoman paljon lumpeenkukista ja aamu-usvasta, mutta vaikka sisältö tuntuukin olevan Sarkialla hyvinkin usein nolla, runoista löytyy sen sijaan hurjasti emootiota. En minä niitä silti Lauri Viidan rinnalle nostaisi, mutta ne toimivat yhden tyylilajin edustajina niin hyvin kuin luultavasti voivat toimia.
Taide on pyhää vain jos siitä sellaista tekee. Minä en osaa enkä halua, koska pyhittämällä taiteen pyhitän kirjoittajana myös itseni. Juuri siksi runoja (ja taidetta) voi arvostella: kuinka hyvin ne täyttävät tehtävänsä suhteessa yleisöön ja kirjallisuuteen? Onko se selvää vai epäselvää? Ovatko runokuvat tuoreita vai vanhoja? Onko kieli ja kerronta mielenkiintoista? Saako runo ajattelemaan tai herkistymään? Onko runossa jännite?
Tällainen tiukka yhden iltapäivän mittainen ongelmanratkaisu Runoraadissa vastaa päivällistä; henkisesti se on kuin olisi syönyt kahden ruokalajin kattauksen kaupungin parhaassa ravintolassa ja röyhtäissyt päälle. Eli paitsi tosi maskuliinista, myös äärettömän hienostunutta ja elitististä.
Sellaisen jälkeen onkin hyvä mennä metsään, istuutua puunrungolle ja antaa ajatusten juosta.
Tätipä leikki tänään eliittiä ja söi kolmen ruokalajin päivällisen Buterilla, ei sentään röyhtäissyt. (Kun tädit ei tohdi.) Nyt Täti yrittää verrata tuntemuksia runoraadin ja hyvän aterian välillä. Kyllä, molemmat voi luokitella nautintoihin. Molemmissa tärkeää on ainekset, kypsyysaste, hyvä maku, kaunis esillepano, tasapaino, kokonaisuus. Ja molemmista voi mennä mennä maku jos ihan liikaa analysoi. Täti pyrkii kiinnittämään huomion kohokohtiin, jo yksi suupala tai onnistunut kielikuva kohottaa mieltä. -kös?
Ehdottomasti ja siksihän kirjallisuutta luetaan. Mutta kun on itse kirjoittanut niin jumalattoman kauan, harva asia enää pystyy yllättämään, vaikka sitä minä nimenomaan lukiessa toivon – että voisin lukiessa hämmästyä, että ”hei, sen voi tehdä noinkin! Onpa nokkelaa!” Ja onhan tällaisia hetkiä – viimeksi Greeneä lukiessa ja nyt työn alla oleva teos vaikuttaa alun perusteella lupaavalta.
Ehkä kymmenen vuoden analysoinnin ja kahdekymmenen kirjoitusvuoden jälkeen ei enää pysty olemaan lukematta tekstiä läpitunkevan kriittisesti ja sillä mielellä, että mitä voisin oppia tästä. Siksi kohokohdat eivät minulle riitä, vaan jonkinlainen puhtaus kokonaisuudessa kuin oikein lauletussa ja soitetussa, omaperäisesti sävelletyssä melodiassa.
Minä en ole oikein runojen päälle koskaan ymmärtänyt, mutta lähtemättömästi on jäänyt jostain kumman syystä mieleen Elmer Diktoniuksen runo Lapsen uni seiskaluokan lukukirjasta. Muistan sen vieläkin ulkoa, vaikka sen lukemisesta on jo neljännesvuosisata aikaa.
Eipä niistä tarvitsekaan pitää, jos ei ole pitääkseen. Mutta toisaalta on myös niin monenlaista runoutta, että luultavasti sinäkin löytäisit sellaisen tyylin, joka miellyttää.
En ole ajatellut pidänkö runoista vai en, mutta en ole niihin vaan perehtynyt. Juice Leskisellä on kyllä aika hyviä juttuja, kuten Tarzanin kalsarit. Senkin osaan melkein ulkoa.
Tuo Lapsen uni on varmaan jäänyt mieleen, kun aina (melkein) on nälkä. Tosin en pidä makkarasta.. ja siinähän ensimmäiseksi enkeli tuli taivaasta makkara kädessä..