Elitistin päivällinen

Kaupunginkirjaston Runoraadin tuomaristossa istuminen sai miettimään sitä, onko runojen haukkumisesta nauttiminen jotenkin elitististä? Tai ylipäätään, onko runous jotenkin hienoa siinä mielessä kuin oopperan ja modernin taiteen ajatellaan olevan?
         Onko siinä mitään järkeä, että annan jollekin runolle arvosanan elokuvien tapaan tähtiä, pisteitä tai potkuja perseelle? Voiko runoutta arvostella? Onko ylipäätään mahdollista sanoa, että on huonoa runoutta?
         Totta kai on. Huonoa runoutta on paljon enemmän kuin hyvää, mistä johtuen antamalla ala-arvoisen osuu todennäköisemmin oikeaan kuin kehumalla taivaisiin.

Lauri Viita on tekninen nero, joka osaa puristaa sanottavansa tarvittaessa muutamaan säkeeseen - ja vielä mitassa. Viidassa viehättävät kekseliäät riimit, mutta ennen kaikkea hänen läpitunkeva ja armoton sarkasminsa.

Tiedä sitten onko näin, mutta runous tuntuu kuitenkin olevan näilläkin leveyspiireillä jonkinlaisessa nousussa – kiitos Tommy Tabermannin ja Heli Laaksosen kaltaisten nimekkäiden tekijöiden. Etenkin Heli Laaksonen (jonka runoudesta joku torstai lisää) on tehnyt pienimittaista pioneerityötä houkuttelemalla ihmisiä – jotka ovat lukeneet runoja viimeksi äidinkielentunnilla yksitoistavuotiaana – runouden seuraan näyttämällä, ettei niiden lukemiseen tarvita tohtorintutkintoa, eikä sitä kannata ottaa niin vakavastikaan. Jos runous tuntuu vaikelta, se ei kuitenkaan anna oikeutta vähätellä omaa ymmärrystään: runo on aina tulkitsijansa näköinen.
         Tuore Finlandia-voittaja Mikko Rimminen nimitti Helsingin Sanomissa runoutta kirjoittamisen kuninkuuslajiksi, mitä se ehdottomasti onkin varmaan sen seitsemällä eri tavalla. Teknisesti vaikean sekä runoudesta että draamasta tekee molempien vahva, jopa absoluuttinen suhde rakenteeseen: etenkin riimirunossa kahdeksan säettä ei vielä riitä, vaan säkeiden on riimityttävä keskenään esimerkiksi A-B-A-B tai A-B-B-A tai jopa A-B-C-A-B-C. Klassista draamaa taas oli kuormittamassa kolmen säännön joukko: toiminnan, ajan ja paikan ykseys.
         Ja juuri se minua runoudessa (tosin esimerkiksi itämainen runous on jäänyt minulle tankoja ja haikuja lukuunottamatta aika vieraaksi) on viehättänyt 28-vuotiaasta lähtien, jolloin yliopistossa oli klassisen runouden kurssi: paitsi että runous antaa kirjoittajalleen upeita temaattisia mahdollisuuksia, se tarjoaa myös tiukan pragmaattista ongelmanratkaisua, myös lukijalle. Varsinkin runous on taloudellisuudessaan hyvin kiehtova laji, kun on löydettävä vähimmät mahdolliset sanat ilmaisemaan enimmäisajatus – eli että sanottava tulee esille mahdollisimman selvästi ja riittävällä voimakkuudella. Runossa ei rönsyillä eikä siellä saa periaatteessa olla mitään ylimääräistä. Sitä on runon taloudellisuus: kappale aatehiiltä, joka hiotaan kiiltäväksi ja kantikkaaksi. Joskus tulee Koh-i-Noor, joskus nimetön koriste.

Kaarlo Sarkia on enemmän tunnelmoija, mutta löytyy häneltä myös hienoja surun, kaipuun ja katumuksen kuvauksia. Sarkia ei ehkä yllä riimittelijänä tai ajattelijana Viidan tasolle, mutta hänen runoissaan on tunnetta, jota älykkö-Viidalta usein puuttuu.

         Sääntöjä rikkovat vapaamittainen lyriikka sekä proosarunous. Varmaan tästä johtuen en ole kummastakaan lajista niin intensiivisen innostunut kuin olen perinteisestä riimirunoudesta – olen selvästi enemmän nelikko Lauri Viidan, Otto Mannisen, Eino Leinon ja Kaarlo Sarkian miehiä. Tai kahdeksikon, jos otetaan edellisten matkaan vielä L. Onerva, V.A. Koskenniemi, Aaro Hellaakoski ja miksei tietyn varauksin myös muita modernimpi Juice Leskinen.
         Vapaamittaisen runouden haaste on se, mikä siltä riimirunouteen verrattuna puuttuu: riimien kautta syntyvä luonnollinen jännite ja yllättävyys, sekä säkeet jotka voivat olla minkämittaisia tahansa. Tätä vapaamittainen runous joutuu korvaamaan entistä voimakkaammilla ja mielenkiintoisemmilla runokuvilla, joita muovaillessaan tulee helposti ampuneeksi joko yli tai kadotettua runon ajatus epäselvyyden syntagmaan, minkä seurauksena lukija saattaa huomata olevansa pihalla kuin lumiukko – runokuvat kun ovat usein hyvin henkilökohtaisia ja niihin on jo lähtökohtaisesti ulkopuolisen vaikea päästä käsiksi; saati sitten, jos niistä yrittää tehdä vielä vähän erottuvampia ja jännittävämpiä.
         Tähän törmääkin vapaamittaisessa runoudessa valitettavan usein: runot ovat joko latteita ja jännitteettömiä tai sitten mahdottoman epäselviä tai abstrakteja. Syytä sille, miksi jotkut ajattelevat runouden lukemiseen tarvittavan tohtorintutkintoa, ei tarvitse sen kauempaa hakea. Eikä aina ymmärrä vaikka olisi hattukin – mutta se, että runoa ei ymmärrä, ei ole lukijan vika vaan kirjoittajan. Hieman yleistäen se pätee kaikkeen kirjallisuuteen.

Otto Mannisessa yhdistyvät Lauri Viidan ja Kaarlo Sarkian parhaat puolet Mannisen osatessa yhdistää runoudessaan älyn ja tunteen. Hän näyttää, kuinka samassa runossa voi olla ripaus sekä yhteiskunnallisuutta että yksilötason koskettavuutta.

Mutta voi vapaamittainen runous olla hyvääkin. En ole esimerkiksi Tommy Tabermannilta juuri kahta enempää lukenut, mutta se vähä, mitä joskus luin, teki pienen vaikutuksen: Tabermannin vapaamittaisilla runoilla on ilmiömäinen kyky sanoa sanottavansa ilman sivistyssanojen tai tarpeettoman monmutkaisten kieli- ja runokuvien viljelyä. Tosin voi olla, että Tabermannin runous on lähempänä aforistiikkaa kuin runoutta, mutta sellaisen määritteleminen on lähinnä triviaalia.
         Tämä on se keino, jolla taide ylipäätään saa minut innostumaan: sanottavalla. Liian usein niin kirjallisuudesta kuin kuvataiteestakin löytää mielipiteettömiä, kantaaottamattomia ja ajatuksettomia teoksia, vaikka se jos mikä on taiteen ja taiteilijan ensisijainen tehtävä eli tehdä asioita tunnistettaviksi ja käsiteltäviksi, kyseenalaistaa itsestäänselvää.
         Samaan hengenvetoon on sanottava, että toki pitämäni Kaarlo Sarkia kirjoittaa luvattoman paljon lumpeenkukista ja aamu-usvasta, mutta vaikka sisältö tuntuukin olevan Sarkialla hyvinkin usein nolla, runoista löytyy sen sijaan hurjasti emootiota. En minä niitä silti Lauri Viidan rinnalle nostaisi, mutta ne toimivat yhden tyylilajin edustajina niin hyvin kuin luultavasti voivat toimia.

Taide on pyhää vain jos siitä sellaista tekee. Minä en osaa enkä halua, koska pyhittämällä taiteen pyhitän kirjoittajana myös itseni. Juuri siksi runoja (ja taidetta) voi arvostella: kuinka hyvin ne täyttävät tehtävänsä suhteessa yleisöön ja kirjallisuuteen? Onko se selvää vai epäselvää? Ovatko runokuvat tuoreita vai vanhoja? Onko kieli ja kerronta mielenkiintoista? Saako runo ajattelemaan tai herkistymään? Onko runossa jännite?
         Tällainen tiukka yhden iltapäivän mittainen ongelmanratkaisu Runoraadissa vastaa päivällistä; henkisesti se on kuin olisi syönyt kahden ruokalajin kattauksen kaupungin parhaassa ravintolassa ja röyhtäissyt päälle. Eli paitsi tosi maskuliinista, myös äärettömän hienostunutta ja elitististä.
         Sellaisen jälkeen onkin hyvä mennä metsään, istuutua puunrungolle ja antaa ajatusten juosta.