Murrepeite

Pidän kaunokirjallisuudesta, koska pitkä tarina saa samaistumaan tuntemaan surua henkilöhahmojen puolesta tai kanssa, kun kirjailija viimeisillä sivuilla tuhoaa näiden elämän. Pidän draamasta, koska se vie samaistumisen aivan uudelle tasolle pakottamalla minut analysoimaan ihmisiä ja tapahtumia itsestäni käsin, ilman kertojan kommentaaria. Pidän runoudesta, koska sillä on taito sanoa lyhykäisyydessään kaikki olennainen maailmasta ja koskettaa sekä älyllisesti että tunteellisesti niin että tulkinta alkaa siitä mihin runo päättyy.
         Pidän murteista, koska ne kertovat jotain ihmisten taustasta, kehyksestä, minkä lisäksi niitä on suunnattoman kiva kuunnella. Mutta sitä minä en ymmärrä, mitä murteet tekevät kirjallisuudessa, kuten esimerkiksi Heli Laaksosen runoissa.

Heli Laaksonen. Kuva: YLE.

Suomalaisessa kirjallisuudessa – eritoten draamassa – tuntuu vallitsevan sellainen omituinen käsitys, että ihmisten persoonallisuus tulee siitä, miten puhuvat. Draamassa tähdennetään sitä, miten jokaisella henkilöllä pitää olla oma puhetapansa, ja tätä tavoitellaan maneerisuuteen asti myös kaunokirjallisuudessa, kiitos varmaan Väinö Linnan.
         Minä en tätä käsitystä sulata: persoonallisuus tulee haluista ja toiveista, motiiveista ja siitä, mitä niiden eteen on valmis tekemään. Puhe on vain kuorta, johon voi kyllä uppoutua, mutta joka tuskin kertoo mitään ihmisen perusolemuksesta. Se on vain puhetta niin kauan kunnes sen takaa löytyy aikomus, jollainen suomalaisesta kirjallisuudesta aika usein puuttuu. Totta kai käytetyllä kielellä voi ilmaista jotain (esim. sivistystä, sivistymättömyyttä), mutta silloin ollaan väärillä jäljillä, jos se on vallitseva henkilökuvauksen tai tarinankerronnan menetelmä. Kieli on helppo keino luoda vaikutelma jostain piirteistä tai ominaisuudesta, mutta niin kauan kuin tämä ei yllä tekojen tasolle, se on vain pintaa. Liian usein murteella myös tavoitella koomisuutta, mikä on aika helppoa ja halpaa – koulussa nauretaan sille, miten toiset lapset puhuvat.
         Ja kyllä, tämä koskee myös Tuntematonta sotilasta. Tosin Tuntematon sotilas onnistuu kerronnallisesta keskittymättömyydestään huolimatta nousemaan edes ajoittain (taitavasti kirjoitetun) murrepuheen yläpuolelle ja tekemään henkilöistään persoonallisia tekijöitä. Mutta liian usein henkilöhahmot ovat kuitenkin murrepuheasunsa orjia osaamatta laajentaa stereotypista skaalaansa: vitsinkertoja on vitsinkertoja, uhoaja on uhoaja, sankar on sankar.
         Entäs Heli Laaksonen sitten?

Laaksosen Sulavoi on kokoelma, kuten kaikki tietävät, lounaismurteella kirjoitettuja runoja. Runojen teemat liikkuvat yksinäisyyden, yhdessäelämisen vaikeuden ja taiteilijuuden maastossa, mutta toki yli viiteenkymmeneen runoon mahtuukin kaikenlaista.
         Mutta se murre. Se häiritsee minua. Ensinnäkin, kuten sanottu, minulla on lukiessa tunne, että murteella yritetään peittää sisällön puutetta. Totta on ainakin se, että hauskasti, synkästi tai Laaksosen tapaan murteella kirjoittaminen on kuin silmänkääntötemppu, jolla pystyy kiinnittämään lukijan huomion teoksen sivuitse, ulkokohtaisiin asioihin, sen sijaan että huomiota saisi se, mistä teos kertoo. Siinä vaiheessa vaatii jo huomattavasti enemmän keskittymistä, että näkee krumeluurin ja sanojen taakse havaitakseen onko siellä yhtään mitään.
         Laaksosella ei valitettavasti järin usein ole. Useat runot lähtevät mukaan enemmän tai vähemmän turhanpäiväiseen pyörittelyyn, jonka perusajatuksena on vain heitellä ilmaan ilmaisuja, jotka kuulostavat murteella sanottuna hauskoilta ja kiinnostavilta mutta jotka kirjakieliseksi käännettyinä eivät sisällä mitään ihmeellistä. Tämän seurauksena Laaksosen runot – tässä kokoelmassa – ovat yhden tai kahden säkeistön verran ylipitkiä. Tai ehkä minä vain suosin tiiviimpää ilmaisua.
         Toinen ongelma murrerunoissa on se, että niiden lukeminen ja tulkitseminen on vielä vaikeampaa kuin kirjakielisen runon, mikä herättää kysymyksen siitä, onko runoissa kieli tärkeämpää kuin ajatus? Tyyli on tyyli ja jokaiselle sellainen suotakoon, mutta ongelmallista on se, jos lukija ei näe tai ei jaksa nähdä pinnan alle korukielen takia; se sotii myös Laaksosta vastaan, jos tämän runoja luetaan vain niiden murrehauskuuden ja kieli-ilakoinnin vuoksi sen sijaan että niitä luettaisiin sen vuoksi, mitä runoilija sanoo.
         Tässä tietenkin puhuu minun näkökulmani, joka perustuu kirjailijan intentiolle. Monet ovat eri mieltä ja sanovat, ettei intentiolla ole väliä, vain teoksella. Lähtökohtani eroaa siksi, että minusta lukeminen itsessään ei ole mikään perusarvo. Tekemällä kirjallisuudesta ja lukemisesta itseisarvosta annetaan kirjailijoille vapaus tehdä mitä tahansa, miten pinnallisella tyylillä tai vähällä ajatuksella tahansa.

Laaksosella on kuitenkin hyviäkin hetkiä. Joukossa on tiiviitä runoja, jotka eivät rönsyile ja joissa on jotain jollain tavalla dramaattista – esimerkiksi yksinäisyyttä tai kaipausta.

Mu elämän

Seisovapöytä.
Otan kaikki lajei.
Makkan loppureissun hytis jalat tyynyn pääl.
Käytävält kuulu kohtulliste riamunpitto.

Näissä runoissa on sellaista älyä ja ajatusta, jota monista muista puuttuu. Se voi tietenkin olla taas se, mitä minä runoilta kaipaan ja niitä arvioidessa painotan. En kuitenkaan ymmärrä, mitä yllämainitussa runossa murteella tekee. Mitä sellaista olennaista murre tuo siihen lisää, ettei samaa runoa voisi kirjoittaa kirjakielellä? Tällöin huomio olisi teoksessa, ei sen kielessä.