Faust eli onko ihminen turmeltavissa

Mikä lie, mutta yksi aamu vain teki mieli kirkasvalolampun eteen istuessaan aloittaa uudestaan Wolfgang von Goethen Faust. Totesin, että jahas, tällaista sivuvaikutuksista ei ohjekirjassa mainittukaan – ja hain Faustin hyllystä. Koska lampun edessä on istuttava se kolmekymmentä minuuttia aamussa, tulee siinä aina yksi – ja toivottavasti kaksi – klassikkoa luetuksi.
         Luin Faustin ensimmäisen osan joskus yli kymmenen vuotta sitten ja pidin siitä jo silloin. Kakkososa, joka ymmärtääkseni on vähän raskaampi ja muistikuvien perusteella symbolisempikin, jäi lukematta loppuun. Aion lukea nyt tarinan loppuun, vaikka Craig Thompsonin uusin sarjakuva Habibi saapui jo häiritsemäänkin.
         Mutta se Faust.

Tarina alkaa Jumalan ja Mefistofeleen keskustelulla. Jumala uskoo ihmisen puhtauteen ja lahjomattomuuteen, Mefistofeles ei. Niinpä Jumala sanansa vakuudeksi osoittaa Mefistofelekselle tohtori Faustin ja lupaa, että mikäli paholainen onnistuu käännyttämään tämän, hän on oikeassa ja Jumala väärässä. Ja Faust on Mefistofeleen.
         Tohtori Faust on kiinnostunut elämästä kaikissa sen ilmenemismuodoissa. Hän on kiinnostunut ihmisistä – joita hän pitää toivottoman tyhminä ja tylsinä -, mutta myös elämästä elämän takana, näkymättömästä metafyysisestä elämästä, Jumalan luomasta ja hänen tavoittamattomissaan olevasta. Faust haluaa löytää aina uutta eikä olla kuten muut: mukavuudenhaluun kietoutuva laiskuri, jota ei kiinnosta mikään muu kuin oma itsensä.

                  Jos tuokiolle lausun milloin:
                  ”Oi, viivy vielä armahin!”
                  mun kahleisiin voit panna silloin,
                  ja tuho mulle tulkoonkin, Faust sanoo.

         Ja tietenkin Mefistofeles lupaa paljastaa Faustille kaiken.

Valter Juvan suomennos on erinomainen paitsi poeettisesti myös selkeydessään. Sitä on nopea lukea ilman, että tekstissä oli toistuvasti pysähdyttävä – kuten esimerkiksi Heli Laaksosella, joka nyt ei syvällisyydessään vedä Faustille vertaa – miettimään, että mitäs tämä nyt sitten tarkoitti. Goethen teksti ei ehkä ole henkilökuvauksellisesti ja juonenkuljetukseltaan mitenkään täydellisen looginen, mutta teoksen muu sisältö korvaa nämä puutteet.
         Faust on nimittäin Goethen maailmanselitysmalli ja sellaisenaan se sisältää valtavan määrän ajatuksia ja problematiikkaa, jollaista monet muutkin ovat miettineet. Tämä on kokoelma ihmistä askarruttavista kysymyksistä, joukko kysymyksiä ja mahdollisia vastauksia, ristiriitaisia näkemyksiä ja pohdintaa. Filosofiaa, siis, oikeastaan, mutta niin inhimillisesti kirjoitettuna kuin filosofian vaan voi kirjoittaa. Faust on oikea ihminen ja niin ovat kaikki muutkin hänen ympärillään, heidät tunnistaa ja heidän problematiikkansa tunnistaa.

                  Oi, ihmishengen aarteet! teitä kaivaa
                  ja koota koin, mut tein sen turhaan vain.
                  Kun viimein levähdän, niin päätä vaivaa,
                  ei uutta voimaa virtaa rinnastain.
                  En voussut vaaksaa ylemmäksi maata,
                  iäistä lähemmäs en päästä saata.

Faust jas hänen rakastettunsa. Pienimuotoinen rakkaustarina on keskeisessä osassa Faustin ensimmäisen osan loppupuolen kerronnassa.

Jos filosofia ja itsetutkiskelu eivät kiinnosta, tuskin silloin kiinnostaa myöskään Faust. Minua se kuitenkin viehättää, ensimmäinen osa jo toista kertaa, sillä teos on täynnä hyviä ja osuvia huomioita ihmisluonteesta ja sen ristiriidoista – henkisistä ja maallisista. Ja tämä on vasta ensimmäinen kirja, joka on toista pinnallisempi – toista kutsutaan kirjan takakannessa mikrokosmokseksi, joka on ehkä vähän liioittelua mutta antaa kyllä kuvan, mistä on kyse. Koko ajatusrakennelmasta.
         Onhan siinä tietenkin myös tarinankerronnallisesti se, miten Faustin lopulta käy: voittaako Mefistofeles? Onko ihminen turmeltavissa? Mitä Goethe oli asiasta mieltä? Se minua kiinnostaa.
         Mutta ensin toinen kirja on saatava luetuksi. Siinä on uhkansa, kuten Edmund Siderius sanoo blogisaan The Starry Messenger:

Goethe’s Faust is one of the most commonly begun, and most infrequently finished, epics of the western literary tradition. Romantics drawn to the tragedy of the first part, the personal drama and heartache, are often estranged from the archytipical allegory of the second, but this is to their own determent.