Huumori ei ole helppoa. Ei kirjallisuudessa eikä draamassa. Se on kaikkein vaikein muoto, vielä huomattavasti vaikeampi kuin draama. Oikea kuningaslaji, etenkin mitä absurdimpaa huumoria tehdään – haasteellisuuden ja ammattitaidon kulminoitumana farssi.
Nämä fraasithan olemme kaikki kuulleet. Kaikkien muiden kirjoittamiseen liittyvien ja kirjoittamista mystifioivien ja romantisoivien fraasien ohella.
No, jos komedia on niin vaikeaa, miksi Suomessa sitten tehdään niin helppoa komediaa?
Ei, ei. Olen taas kerran ymmärtänyt väärin, osin ihan siksi etten ymmärrä riittävästi draamasta ja varsinkaan komediasta. Ei suomalainen komedia ole helppoa, vaan syvällistä, mutta tekijöiden silmitön ammattitaito saa sen näyttämään helpolta ja vaivattomalta.
Ah, vanha vasta-argumentti: ensin mitätöinti ja sitten perustelematon perustelu, ylimalkainen/-olkainen yleisselitys, jonka pitää perustella kaikki sanomatta yhtään mitään.
Ssh, keisarilla ei ole vaatteita.
Suomalainen komedian, puhuttiinpa sitten televisioviihteestä tai teatterissa esitettävästä komediasta, perusvirhe ovat stereotypiat. En tiedä ovatko suomalaiset niin peruspilkallista kansaa, että kaikkein vaivattomin tapa mitätöidä toisen uskottavuus ja pitää hauskaa on tehdä se ulkoisten seikkojen nojalla: kammottava kampaus, ranskalaisvalmisteinen auto, karsastus tai lespaus. Mutta totuushan suomalaisesta komediallisesta henkilöhahmosta on:
Munamies. Suomalainen komediahahmo.
- 1. He ovat stereotypioita: umpijuoppoja työttömiä, rasvaisia nörttejä, pitkätukkaisia tajunnan rajamailla heiluvia hippejä ja ylimeikattuja nalkuttavia vaimoja.
2. He pukeutuvat omituisiin laseihin, peruukkeihin tai väärän kokoisiin vaatteisiin, puhuvat omituista kielt tai omituisella äänellä tai heillä on jokin erottuva fysiologinen piirre, linkkaus, kyttyrä, karsastus tai eri mittaiset jalat. Tai sitten huomattava psykologinen häiriö, kuten ylitseampuva narsismi, fetisismi tai himo.
3. He ovat juntteja, ääliöitä, heinähattuja, ignorantteja ja sivistymättömiä tolloja. Tyhmiä.
4. He ovat eläin- tai kasvikunnan edustajia: kananmunia, lintuja, kanoja, lehmiä tai puhuvia koiria.
Näitä suomalaiset pitävät hauskoina. Tai sitten vain tekijät pitävät, tällaista joka tapauksessa on pääpiirteittäin suomalainen komedia. Sisällöksi riittää vain hahmon ilmaantuminen ja se, että tämä toistaa jotain fraasia sitä kerrasta toiseen korkeintaan hieman varioiden – myös hokema on välttämätön. Tarinaa ei ole, ei juonta, ei kokonaisuutta. Segmentti on muutaman minuutin mittainen, koska siinä ei ole ainesta enempää.
Suomalaista komediaa määrittääkin se, että me emme naura itsellemme – me nauramme toisille. Mikä vastaa aika tarkkaan suomalaisen luonteen perusongelmaa.
Tekijät sanovat tämän olevan ammattitaitoista ja kekseliästä. Ja se oli vielä silloin, kun oikeasti lahjakas Vesa-Matti Loiri teki sitä – kaksikymmentä vuotta sitten. Miten suomalainen komedia on kehittynyt sen jälkeen? Tai Pekan ja Pätkän jälkeen?
Aika vähän. Munamies toistaa Kummeleiden harakoita; drag-queen Marja Tyrnion kopio Kummeleiden tytöistä tai Vesa-Matti Loirin Tyynestä; Touko Pouko jatkoa Pastori Sillim ja Heikki Kinnusen irstaan vanhan ukon viitoittamalla linjalla. Ja kun henkilöhahmot ovat pysyneet samoina, niin ovat myös sisällöt: kaksimielisyys on kunniassa, minkä Munamies osoittaa. Tosin Munamiehen tapauksessa tekijät ovat muistaneet mainita, ettei kaksimielisyys ole pääasia Munamiehessä. Aha, okei. Mikä sitten on? Haluaisin kuulla jonkin syvällisen analyysin Munamiehen komediallisesta syvyydestä, siitä miten se on terävä ja älykäs analogia suomalaisesta miehestä ja yhteiskunnasta ja tällä kertaa muutenkin kuin että ”se on terävä älykäs analogia suomalaisesta miehestä ja yhteiskunnasta”. Ja että mikä Munamiehessä on tekijöiden mielestä hauskaa ja omaperäistä?
Suomalaisten viehtymys hokemiin ja älyllisesti yksinkertaisiin komediahahmoihin ja ennen kaikkea näiden hahmojen tekijöiden kommentit huumorinsa älyllisyydestä on lähinnä itsepetosta. Se on juuri niin typerää kuin miltä se kuulostaakin: Kummelissa oli omat hetkensä, mutta 90% oli heikkoa, lapsellista tai yksinkertaista.
Niles (David Hyde Pierce) ja Frasier (Kelsey Grammer) Crane. Kaksi älykköveljestä, jotka ovat toistensa parhaat ystävät ja henkiset tuet - sekä egoinensa toistensa pahimmat vastustajat. Frasier osoitti, että hyvin toimivan komedian edellytyksenä ovat terävän dialogin ja tarinankerronnan lisäksi persoonalliset mutta samaistuttavat henkilöhahmot sekä ensemble. Osin juuri Frasieriin saadun näyttelijäensemblen ansiosta sarjasta tuli niin hyvä kuin tuli: tekijät ovat yrittäneet replikoida menestyksen, mutta epäonnistuneet. Ehkä komediaa ei tehdä, ehkä se syntyy siitä, kun David Hyde Pierce ja Kelsey Grammer ovat yhdessä.
Jos sitten verrataan taas tämän keskenkasvuisen kulttuurin komediallisia hengentuotteita meitä osaavimpiin, voidaan törmätä vaikkapa Frasieriin. Tai lähempää P.G. Wodehousen hahmoihin, joista on tehty hieno tv-sarjakin, eli Jeevesiin ja Bertie Woosteriin. Tai Officeen. Dead Like Me’hen. Fawlty Towersiin (Pitkän Jussin majatalo). Tai tämän vuoden uutuuteen, yhteen viime aikojen parhaista, kekseliäimmistä ja parhaiten kirjoitetuista uusista sarjoista, Episodes’iin. Tässä huomataan ero suomalaiseen komediaan: meillä on irrallisia pätkiä, sketsejä, briteillä ja jenkeillä on kokonaisuuksia ja tarinakaaria.
Ja ennen kaikkea: heillä on hahmoja, joihin samaistuu ja joista välittää. Esimerkiksi Frasier ja hänen veljensä Niles ovat niin aitoja ihmisiä kuin vain voivat olla toiveineen ja unelmineen. He haluavat jotain, mitä he eivät yleensä saa, kun heidän kilpailuviettinsä tai narsistinen usko omaan erinomaisuuteen astuu tielle. Ja siitä tulee komedia – henkilöhahmoista ja näiden realistisesta luonteesta, tilanteista joihin henkilöihin ajautuvat oman turhamaisuutensa tai halunsa vuoksi. Ei hassuista vaatteista tai lespauksesta tai kärjistetystä piirteestä. Ja samaan aikaan, kun voimme nauraa Frasierin seurassa, katsoja voi samaistua tämän yksinäisyyteen tai hyväksynnän tarpeeseen tai tämän ongelmalliseen isäsuhteeseen, tai Nilesin erityislaatuisuuteen tai riittämättömyyden ja kateuden tunteisin, kun komedia lakkaa ja otetaan askel vakavammalle puolelle. He ovat ihmisiä, eivät munamiehiä tai muita abstraktioita, hetken huvituksesta syntyneitä ideoita, vaan huolella ja harkinnalla synnytettyjä syvällisiä henkilöhahmoja.
Sitten on Episodes, joka kertoo kahdesta brittiläisestä käsikirjoittajasta, jotka myyvät menestyssarjansa yhdysvaltoihin ja saavat, vasten tahtoaan, pääosaan Matt LeBlancin. Sarjasta tekee uniikin se, että siitä löytyy kahden minuutin erotuksella kyyneleitä ja komediaa – täysin absurdia, samaan aikaan veristä mutta hulluudessaan huvittavaa Stephen Manganin ja Matt LeBlancin näyttelemää tappelukohtausta seuraa aidosti sydäntäsärkevä hetki. Se on uskomaton taidonnäytös kyvystä pitää tilanteet uskottavasti dramaattisina ja näkemään samalla myös niiden absurdi puoli ja naurettavuus: älytöntä mitä kaikkea ihmiset tekevätkään ja voi kauhea miltä niistä nyt tuntuu.
Vuoden paras uusi sarja? Episodes. Matt LeBlanc ja Tamsin Greig. Sarja rakentuu pitkälti suomalaiselle tajunnalle täysin vieraalle käsitteelle eli itseironialle.
Tällainen kirjoittaminen sotii sitä varsinkin nykyistä suomalaista periaatetta vastaan, että hauska ei ole hauskaa ellei saa karjumaan naurusta ja siteeraamaan repliikkejä viikkotolkulla. Suomalaisen huumorin pitää olla sellaista, että kaikki varmasti ymmärtävät sen olevan huumoria ja hauskaa, kauheaa on jos joku ei naura, mikä sekin johtuu siitä ettei se vaan ymmärtänyt vitsiä. Ja se saakin ehkä jonkin väestön osan nauramaan, mutta onko se omaperäistä? Mitä se kertoo komediakirjoittajien luovuudesta, älystä tai pitkäjänteisyydestä?
Jos suomalaista huumoria pitää arvioida sen perusteella, millaisena se kirjallisuudessa, teatterissa, televisiossa ja elokuvassa näyttäytyy, sanoisin että se on yksioikoista ja helppoa. Suomalainen huumori on irtovitsi, perseen vilautus tai kaksimielisyys. Sarkasmin kaltaiset fiksummat huumorin muodot – puhumattakaan ironiasta – puuttuvat suomalaisesta huumorikäsityksestä, minkä huomaa sosiaalisessakin kanssakäymisessä kun riittävän usein joutuu tähdentämään, että ”se oli vitsi.” Vitsi voi tietenkin olla myös huono ja vika sarkasmia ja ironaa viljelevässä hölmössä, mutta väittäisin että aika heikko ironian taju suomalaisella kuitenkin on.
Tietenkin suomalaisesta komiikasta löytyy ilahduttavia poikkeuksia, kuten muun muassa elokuvista Pekka Pesonen kirjoittama Lapsia ja aikuisia sekä Stella Polariksen improvisaatioiden pohjalta syntynyt Kukkia ja sidontaa – jälkimmäisen etuna tosin on Outi Mäenpää, joka on mahtava tekipä tämä mitä tahansa. Mutta näissä huumori lähtee ihmisistä, heidän motiiveistaan ja niistä seuraavasta irrationaalisesta ja kohtaloa vastaan rimpuilevasta käytöksestä ja ne osoittavat, että halua ja taitoa olisi ainakin jossain.
Ne ovat kuitenkin vain poikkeuksia. Reinikainen olisi voinut olla se suunta, jota kohti suomalainen komedia olisi voinut mennä määrätietoisemminkin, mutta ei mennyt, koska se ei ollut suomalainen komediasarja. Se oli puoliksi englantilainen, kiitos Neil Hardwickin panoksen. Se perintö jätettiin käyttämättä. Siksi minä katson komediani nykyään jostain aivan muualta kuin kotimaasta. Ei jaksa kiinnostaa, voin tulla aliarvioiduksi muuallakin.
Vastaa