Absurdi juttu

Muistan sen kesän parikymmentä vuotta sitten, jona makasin selälläni kesämökin sohvalla ja luin ensimmäisen kerran Samuel Beckettiä. Näytelmä oli luonnollisesti Huomenna hän tulee. Olin hyvin vaikuttunut. Tai ainakin kuvittelin olevani.
         Kuten todennäköisesti muutama muukin on joskus Beckettiä lukiessaan ajatellut, Huomenna hän tulee oli omituisin lukemani näytelmä – tai teksti, genrestä riippumatta. En tajunnut mitään. Totta kai minulla oli välittömästi lukemisen jälkeen tarve muodostaa teorioita siitä, mistä näytelmä kertoi. Jumalasta. Tai siitä, miten odottamalla tapahtuvan mitään ei tapahdu. Tai läheisriippuvuudesta.
         Olin oikeassa vähintään kaikissa kolmessa teoriassani. Beckett ei nimittäin kirjoittanut näytelmiä, vaan individualistisen filosofian sapluunoja, joiden raameihin jokainen voi asettaa haluamansa maailmankatsomuksen tai tarkoituksen, ja olla täysin oikeassa kunnes joku toinen tulee ja sanoo ettet sinä ymmärrä Beckettiä.

Samuel Beckett

Samuel Beckett on yksi niistä muutamasta näytelmäkirjallisuuden jumalasta, yksinoikeudellisella konsensuksella neroksi lyöty mestari, joihin luetaan ainakin myös Anton Tsehov, Henrik Ibsen, Harold Pinter ja August Strindberg. Samalla tavalla kuin Smedsin Vertigosta, en ole nähnyt tai lukenut ainuttakaan negatiivissävyistä analyysia, tulkintaa tai kritiikkiä ainoastakaan edellä mainittujen kirjoittamasta näytelmästä. Voi olla sivistymättömyyttäni, joten joku sopivan lähteen tietävä sivistäköön minua.
         Minä en pidä Beckettistä. Ymmärsin tämän ehkä muutama vuosi kesämökkituokion jälkeen. Tämän tajuamiseen meni jonkin verran ylimääräistä aikaa siksi, että minun oli oikeutettava mielipiteeni itselleni, koska on varsinkin kirjallisuuden opiskelijalle väärin olla pitämättä Beckettistä. Mutta minä tiedän, miksi minä en Beckettistä pidä – toivottavasti Beckettiä jumaloiva tietää, miksi tätä jumaloi muuten kuin siksi, että se on Beckett ja taidetta!
         Saati siksi, kuten Lahden kaupunginteatterin sivulla syvällisesti analysoiden todetaan: ”Huomenna hän tulee on Samuel Beckett:n nerokas kuvaus olemisen tarkoituksesta.”
         Pilkku iin päälle ja olemme kykeneväisiä arvioimaan nerokkuutta.

On aika tyypillistä, miten jostain kumman – tai ehkä se nyt ei niin kummaa ole, koska ihmisiä, asioita, mielipiteitä ja teoksia sanotaan nerokkaiksi aina silloin, kun ei olla aivan varmoja tai ei uskalleta julkisesti arvioida kanonisoidun teoksen laatua – … mutta jostain kumman syystä absurdiin näytelmään halutaan liittää jonkinlainen intellektuellismin leima. Totta kai voi kirjoittaa allegoristisen ja käsittämättömän näytelmän tai tekstin tai läiskiä maalia kankaalle – mitä tahansa voi tehdä – mutta onko siinä kapinallisuuden lisäksi muuta järkeä? Ikään kuin olisi Suuren Älyn merkki tehdä vapaaehtoisesti sellaista, minkä muut kokevat pitkästyttäväksi ja käsittämättömäksi. Kuin Saharan läpi vaeltaminen olisi turhuutensa ja typeryytensä vuoksi ansiokasta ja sankarillista, eikä vain turhaa ja typerää.

Lukemalla tai katsomalla Beckettiä huomaat tuntevasi itsesi läheisiäsi älykkäämmäksi. Pystyt esittämään argumentteja, joita kukaan ei kykene murtamaan, koska niissä ei ole mitään järkeä.

         Beckettin ongelmat on moninaiset. Paitsi, että se on kuiva – tarkoituksellisesti, tosin, mikä ei tarkoita, että tarkoituksellisuus tekisi mistään automaattisesti hyvää -, se on myös sisällötön, draamallisesti toiminnaton ja, no, absurdi. Temaattisesti se on samoissa vaikeuksissa kuin Tsehov ja Camus: jos yrittää lähestyä Camus tapaan abstraktia (Beckettin tapauksessa kai ihmisen kykyä hahmottaa todellisuutta, tämän subjektiivista havaintoa maailmasta) tai Tsehovin tapaan luonteeltaan pitkästyttävää teemaa, kerjää vaikeuksia. Kaikesta ei pysty kertomaan mielenkiintoisesti tai mukaansatempaavasti. En tiedä tarvitseekokaan, mutta ihmisellä on oikeus kokea taideteos tylsäksi ja etäiseksi ilman että ihmisessä olisi jotain vikaa.
         Vastapuolen argumentit ovat absurditeetin osalta samat. Muiden osalta minä en vain ymmärrä draamaa enkä ainakaan Beckettiä ja teemakin haasta ajattelemaan maailmaa aivan uudesta näkökulmasta. Enkä ymmärräkään, mutta se johtuu siitä, ettei siinä ole nähdäkseni mitään ymmärrettävää. Ymmärsin nimittäin pari vuotta lukukokemuksen jälkeen, etteivät Beckettin näytelmät kerro mistään. Tai sitten ne voivat kertoa aivan kaikesta, koska ne ovat niin avoimia, summittaisia – luonnosmaisia – että ne mahdollistavat kaikki mahdolliset tulkinnat. Sitten minä lopetin analysoinnin, koska koin ettei lopputuloksettomassa touhussa ollut sellaista emotionaalista tai älyllistä haastetta, joka ei olisi lopulta päätynyt kehäpäätelmään, loputtomaan ja/taittamiseen. En näe siinä järkeä.
         Sillä minähän pystyn ajattelemaan ja spekuloimaan mitä tahansa ja tulemaan haluamiini lopputuloksiin ilman Beckettiäkin. Miten Beckett siis rikastaisi minua?

Becketthän on älypeli, joka pakottaa ihmisen ajattelemaan vaikkei tämä haluaisikaan. Tavoite on hyvä, vaikka soisinkin ihmisen ajattelevan ihan ilman pakottamistakin. Ajatteluttaminen ei kuitenkaan saa olla taiteessa itseisarvo, joka perusteluna tapetaan kissa tai ollaan irrelevantteja, mitään sanomattomia ja amatöörimäisiä. Taiteen kuuluu ajatteluttaa kysymällä ”oletko ajatellut, että asia voisi olla näin” eikä niin kuin Beckett sen tekee eli aavistuksen ylimielisesti ja välinpitämättömästi. Taiteen kuuluu kunnioittaa yleisöään, koska halveksumalla se menettää oman kunnioituksensa ja arvokkuutensa. Vaikka, mysteeristä kyllä, aika usein halveksunta katsotaan merkiksi älykkyydestä.
         Miksi kunnioittaa? Koska kunnioittamalla taide osoittaa olevansa tasa-arvoinen, mikä taas on välttämätöntä vuoropuhelun käynnistämiseksi. Toisin sanoen, Beckett ei keskustele, vaan ilmoittaa. En voi tietenkään moittia, jos joku kokee Beckettin näytelmien haasteen ja pyörittelyn mielekkääksi, mikä vaan miellyttää, mutta minä en näe siinä ideaa. Minä uskon taiteilijan intentioon ja vastuuseen sanomastaan, uusiin näkökulmiin. Tietenkin, jos ei sano mitään, ei ole vastuussa mistään. Onko kätevämpää? Mutta onko se taidetta? Tärkeää?
         Se, mikä minua eniten häiritsee Beckettistä ei johdu Beckettistä tai hänen näytelmistään, vaan kaiken kulturoimisesta ja pyhäksi tekemisestä. Tarpeesta kanonisoida ja nobeloida ja kruunata kaikki, mikä määritellään nerokkaaksi käsittämättömyytensä takia. Ikään kuin olisi lahja olla vaikeaselkoinen ja valtava kyky jättää vastuu kuulijalle. Tällä logiikalla savolaisetkin ansaitsevat palkinnon. Todellisella neroudella ei ole tarvetta julistaa poikkeavuuttaan ja erottautua, se erottuu eikä sille ole mitään tehtävissä. Väkinäinen ja periaatteellinen muodon rikkominen ei ole nerouden merkki vaan sen korvike.

Italian kansallisteatterin Teatro Manfredi di Ostrian näkemys Huomenna hän tulee -näytelmästä.

Näin elämäni ensimmäisen Beckett-näyttämösovituksen viime viikolla Lappeenrannan kaupunginteatterissa. Kamran Shahmardanin toteutuksessa on joitain hyviä oivalluksia, jotka eivät tosin avaa Beckettiä yhtään sen enempää. Paitsi tulkitsijalle – tässä tapauksessa Kamranille – itselleen. Syvä ja ahdistava tunnelmakaan ei auta, jos kaiken tarpeettomuus ja toisto turhauttavat.
         Tietenkin on erittäin hienoa että teatterissa tehdään jotain muutakin kuin sitä, mitä siellä yleensä tehdään. Beckettiin tarttuminen on aika munakasta, joskin ehkä vähän tarkoituksellista siinä mielessä, että ”nyt tehdään taidetta”. Sitä en epäile yhtään, etteivätkö Askeleet ja Viimeinen ääninauha olisi puhutelleet Kamrania. Epäilemättä. Minulle niille ei ollut vieläkään mitään sanottavaa. Harmikseni huomasin vain ajautuvani taas ”ratkaisemaan” näytelmiä ennen kuin muistin, ettei kannata.
         Paras Beckett-määritelmä löytyy antianalyysin ja simppelin totuuden instituutista eli Hikipediasta. Lainaus koskee Huomenna hän tulee-näytelmää, mutta on yleistettävissä.

Näytelmän ajatuksena on, että mitään ei tapahdu. Kahdesti. Sitten jotain tapahtuu ja se johtaa toivomaan, että ei mitään tapahtuisi jälleen.

Samaa mieltä.
         Mutta sitten toisaalta, jos Beckettin tarkoitus on kasvattaa ihmisen analysointikykyä ja saada nämä lopulta huomaamaan, miten turhia Nobel-palkinnon suomat statukset ja hänen näytelmänsä ovat ja miten tärkeää on muodostaa oma, yleisestä mielipiteestä riippumaton mielipide, olipa se miten vastahankainen tahansa, silloin olen Beckettin kanssa samaa mieltä. Mutta epäilenpä. Sitä paitsi tämä on taas sitä spekulaatiota. Ja se on turhaa.