Haetaan: Pässi narussa

Useimmiten kirjoittamisesta nauttii silloinkin, kun se on pakollista puurtamista: nautinto tulee siitä, kun joutuu pakottamaan itsensä keksimään jotain uutta – jotain sellaista, mikä ilahduttaa itseä joko älyllisesti tai humoristisesti.
         Esseissä on kiva pyöritellä sekä lukijaa että ajatuksia, liittää yhteen toisiinsa liittymättömiä asioita ja yrittää pudottaa lukija logiikan kärrystä niin, ettei tämä lopulta tiedä, miten kirjoittaja tuohon johtopäätökseen tuli, mutta oikeassa se vaan on. Tenttivastauksiin taas voi heittää vaikka mitä älyttömyyksiä, kunhan ne vaan ovat huolellisesti – vaikka miten tuulesta temmatusti – argumentoituja. Kolumneja virkistävät sanaleikit, uutisjuttuja huolellinen perehtyminen sillanrakentamiseen, nanoteknologiaan tai verkkokaupan kiemuroihin.
         Mutta yhtä tyylilajia vihaan syvästi. Työhakemukset! Argh!

Ilmeisestikään en ole ymmärtänyt oikein työhakemusten logiikkaa, koska en ole kymmenessä vuodessa onnistunut saamaan työpaikkaa huolimatta lukuisista yrityksistä. Mihin työhakemusta tarvitaan? Miksei pari riviä sitä perusdiipa-daapaa (”Haen avoimeksi julistamaanne X paikkaa…”) riitä, kunhan vaan kylkeen lyö jäsennellyn CV:n lisäksi kauhean pinon todistuksia rippikoululeiriltä lukioon ja kansalaisopiston kirjoittajakurssilta yliopistoon. Ja lisäksi kaikki ne ylistävät kehut edellisestä työpaikasta, jossa hakijan tärkein tehtävä oli varoa paljastamasta kyseisessä työpaikassa vakituisesti työskennelleiden ammattitaidottomuutta.
         Mikä siis on työhakemuksen funktio?
         ”No, kerrot siinä vähän itsestäsi ja sitten mitä kaikkea osaat ja miten kovasti haluat tämän työpaikan.”
         Ahaa! No, okei. Mutta mistä minä vielä tässä vaiheessa tiedän, että minä ylipäätään haluan tämän työpaikan, ennen kuin olen nähnyt johtaako sitä lauma simpansseja? Mutta toki ”olen innokas tulemaan haastatteluun”, koska on aivan naurettavaa olettaa, ettenkö minä etsisi aivan yhtälailla kelvollista työnantajaa kuin te haette kyvykästä työntekijää. Minullahan siinä urakka on, koska kyvykkäitä työntekijöitä on huomattavasti enemmän kuin kyvykkäitä työnantajia, joista minun on karsittava ne itsekritiikittömät ja sosiaalisilta kyvyiltään olemattomat alfa-apinat, jotka eivät kestä sitä, että joku kyseenalaistaa heidän homo superioriteettinsa.
         No, kerrotaan sitten itsestä. Olen mies. Hmm, mie-len-kiin-tois-ta! Tykkään jäätelöstä ja kesästä, kukista ja mehiläisistä. Rakastan luonnossa kulkemista, samoilua laaksoilla ja kukkuloilla. Olen kauhean kiva ihminen. Hauska ja sosiaalinen, kiltti ja herttainen. Kertakaikkinen hellanlettas. Tyhmä kuin saapas.

”No niin on noin 1500 muutakin! Näkemiin!”

Eli mitä työhakemukseen sitten laitetaan? Vaihtoehdot ovat käytännössä joko valehdella tai kiertää asiaa eli valehdella. Aijai, tiukka paikka. Ahaa! Porsaanreikä! Minäpä kirjoitan ympäripyöreän hakemuksen: en valehtele enkä myöskään kierrä asiaa, koska en asiaan koskaan pääse! Jes! Näitä on tehty kymmeniä, joten äkkiähän sellaisen väsää! ”Olen Teemu Salohalme, 34-vuotias…”

Okei, okei. Kirjoitan persoonallisen hakemuksen! Kai minut sitten huomataan ja kutsutaan haastatteluun ihan vaan, jotta nähdään, että onko se saatana ihan tosissaan. ”En pidä tärkeimpänä niinkään itse työpaikkaa, vaan työntekijää kunnioittavaa yhteisöä, jollaista näen teidän yrityksenne edustavan…”
         ”Siis eikö tämä työpaikka kiinnosta sinua?” Ei, ei, ei, en minä sitä tarkoittanut…
         Lista! Listat ovat vaikuttavia! ”Osaan valokuvata, kirjoittaa, haastatella sekä käyttää tekstinkäsittely-, kuvankäsittely-, kotisivu-, taitto-ohjelmistoja, tehdä verkkosivuja, analysoida ja etsiä uusia näkökulmia ongelmiin…”
         ”Eikö sinussa ole mitään persoonallista?”
         Joo, olen minä filosofian maisteri.
         Tavallisia, epätavallisia, sovinnaisia, epäsovinnaisia. Raportoivia, filosofisia, suurpiirteisiä, yksityiskohtaisia. Aivan sama.

Nykyään suhtaudun työhakemuksiin aikalailla samoin kuin uutisjuttuihin: minulla täytyy olla hauskaa ja persoonani täytyy näkyä, muuten haaskaamme vain toistemme aikaa. Myönnettäköön, ettei ironiaa ehkä pitäisi laittaa hakemukseen ottaen huomioon, miten vaikeaa tuntemattoman ihmisen viljelemää ironiaa on ymmärtää – etenkin kun kovinkaan moni ei ymmärrä ironiaa silloinkaan kun tulee sitä itse vahingossa käyttäneeksi. Mutta olisiko minulla ilman ironiaa yhtä kivaa? Ja voin muuten vakuuttaa, että viimeisintä hakemusta kirjoittaessani minulla oli jo todella, todella hauskaa.
         Sitä paitsi on aivan selvää, että ”haen avoimeksi…”, koska tämähän on työhakemus. On selvää, että olen mies, paperin yläreunassa olevasta nimestä voi päätellä jotain ja iän voi laskea siihen viereen merkitystä syntymävuodesta. Oletettavasti haluan tämän paikan, koska muutenhan en hakisi sitä ja haluan sen samasta syystä kuin kaikki muutkin: rahan takia, torvi! CV:ssä näkyy työkokemus, koulutus, kielitaito, atk-taito sekä lasten lukumäärä. Ja tietenkin olen myös kiva, sosiaalinen ja reipas ihminen, enkä suinkaan filateliaa harrastava sulkeutunut hylkiö tai edes sosiopaatti, mitä tuskin teille tunnustaisin vaikka olisinkin.
         Työhakemuksen merkitys on minulle edelleen auki, koska jos työnantaja etsii ns. varmoja tapauksia (koulutus ja työkokemus vastaavat toivottua), niin mitä muuta merkitystä työhakemuksella voi olla kuin varmistua että hakija on riittävän vaatimaton eikä uhkaa työnantajan narsismia millään tavoin tai että se hallitsee ne kaikki 19 aakkosta? Tai 29, jos hakijan nimi on Gunnar.
         Tai ehkä se on vain tapa? Työhakemus pitää olla, koska työhakemus pitää olla. Ei sitä kukaan lue eikä oikeasti ajattele, mitä siinä lukee tai mistä se kertoo. Mistä seuraa, että ilman oikeanlaista paperinippua tai oikeita kontakteja tämä arpa ei voita. Ehkä persoonalla on loppujen lopuksi vain niukasti merkitystä. Ehkä tärkeämpää onkin osata peittää se.
         ”Olen Teemu Salohalme, 34-vuotias…”

P.S. Tietenkin minut sitten kutsuttiin haastatteluun sen viimeisimmän sepustuksen takia. Muillakin on siis ollut hauskaa ja nyt ne haluavat nähdä kuinka tosissaan minä olin. Täytynee siis hioa vitsit kuntoon. Mutta mistähän saisi kannettavan rumpusetin? Ka-zing!