Liirum-laarum

Lapset. Ai ne tumpit, alimittainen ihmiskasvusto, jotka eivät ymmärrä mitään mitä niille puhutaan ja ymmärtämästäänkin kuulevat vain puolet, ja joille tästä johtuen voi puhua kuin idiooteille? Sen lisäksi, tiedättekö mitä, niille pystyy myös kirjoittamaan aivan samalla tavalla! Kunhan tekee vaan sinnepäin, riittäähän se, koska jos aikuisillekin voi syöttää kaikenlaista roskaa, niin miten helpolla sitten pääsee kirjoittamalla lapsille!
         Tältä minusta tuntuu valitettavan usein lukiessani lapsilleni kirjoja – ja varsinkin lukiessani näille runoja. Koska yllättävän usein lapsille kirjoitetut runot eivät ole edes runoja, vaan jotain lorun ja rallatuksen välistä.
         Kunhan siellä säkeen / joka alusta lähtien ontu / ja jonka kiireesti teen / lopussa on kömpelö loppusointu.

Joku viikko sitten tuli kirjoiteltua laiskuudesta kirjoittamisessa. No, lasten runoissa jos missä laiskuutta näkee hyvin usein. Usein lasten runolorukirjan johtoideana tuntuu olevan siihen lätkäisty tuotemerkki, jonka sitten oletetaan riittävän lapselle kirjoituksen tason olevan ihan mitä sattuu. Ja, valitettavasti, lapsellehan riittääkin, että runoissa mainitaan Nalle Puh, mutta aikuisesta tämä on häpeämätöntä aliarvoimista ja epäkunnioittavaa.
         Silmätikukseni olen saanut Eppu Nuotion, joka on ollut mukana monenlaisessa runoelmassa. Vaikka tyttäreni innostuikin kirjaimista ensimmäisen kerran kiitos (kiitos!) Eppu Nuotion Nalle Puhin aapisen, se ei kuitenkaan tarkoita, että kirjan lorut olisivat millään tasolla ammattimaisia. Enemmänkin hätäisiä. Ajatuksettomia. Välinpitämättömiä.
         Esimerkiksi runo ”Eväsretki”. Eväsretkelle mukaan varataan / viltti sekä hieman juotavaa, / sekä ystävä, jonka kanssa retkestä nautitaan. / Ja sitten matkaan! Eväsretki odottaa!
         Paitsi, että riimeissä ei ole mitään tasoa, ei sitä ole kyllä mitassakaan, jollainen siinä kai täytyisi olla, koska kyse ei ole proosalyriikasta. Voidaanhan tietenkin ihailla, miten taitavasti Nuotio särkee rytmiä ylipitkässä kahdesta lauseesta muodostuvassa viimeisessä säkeessä, mutta minusta se on vaan laiskaa. Aivan kuten on viimeiselle tavulle perustuva riimittelykin, jota voi säännönmukaisesti välttää hieman pidemmällä ajatusprosessilla. Ongelma on myös juuri esimerkiksi ylläolevan runon lauserakenteet, jotka ovat tarpeettoman monimutkaisia huonon suunnittelun ja sopimattomien riimien takia. Miksei kirjoittaa normaaleja lauseita: sekä ystävä, jonka kanssa nautitaan retkestä – ja sitten rimmata sen vaikka sanan ”hetkestä” (tai ”kestä” tai vaikka vaan ”estä”) kanssa. Sitä kautta runoon saisi jopa hieman enemmän ajatusta. Ystävän tuntee pienistä hetkistä / sopuleikeistä, kikatusnaurusta / keväisistä eväsretkistä / yhteen ääneen lauletusta laulusta. Tai jotain. Tuon keksimiseen meni neljä minuuttia, painettuun kirjaan laitetulta rallatukselta voisi odottaa enemmän. Laiskuus ja lasten aliarviointi nyt vaan ärsyttää. Ja ottaen huomioon, miten moni Nalle Puh -lorukirja on kirjoitettu samanlaisella pieteetillä, herää kysymys siitä, onko Nalle Puh kapitalisti.

Vauvakirjoja, lorukirjoja, satukirjoja, pehmoeläimiä, pelejä, elokuvia, tv-sarjoja. Lapsille tuotteistaminen on helppoa ja helppo on helppo ja mukava tehdä, mikä näkyy etenkin hyvin monissa Nalle Puh -kirjoissa, jotka ovat joko toisintoja klassikkosaduista tai sitten täysin tarpeettomia ja sisällöttömiä tarinoita.

Onneksi on hyviäkin. Meillä aikanaan paljon luettu Anna-Mari Kiiskisen Lorulintu on askel eteenpäin Nuotion lallatteluista: ei isoa askelta ehkä tekstillisesti, mutta asenteellisesti sitäkin suurempi. Runoista, vaikkakin välillä vähän huolimattoman oloisesti riimitellyistä ja välillä mitassa, välillä ei, näkee että niihin on nähty kahvitaukoa enemmän vaivaa etenkin sisällöllisesti. Ne ovat oikein hyvää ja toimivaa perusrunoutta. Samoin Mervi Heikkilän Yöpuu-kirjan riimit ovat teknisesti hyviä ja runoissa on kiitettävän paljon tunnelmaa.
         Oma lukunsa on näytelmäkirjailija Laura Ruohosen kirjoittamat Allakka Pullakka ja Yökyöpelit -runokirjat, joissa on suurinpiirtein yhtä paljon järkeä kuin hänen näytelmissään, mutta nonsense-runoudelle älyttömyyden jo salliikin. Ruohosen runokirjoissa on paljon hyviä ideoita ja oikein toimivia yllättäviä assosiaatioita, mutta nonsensea se siitä huolimatta on mistä syystä sisältöä on turha odotella. Mutta monissa runoissa on hauska ja yllättävä premissi ja kiva poljento, joka vetää mukanaan niin lapsen kuin lukijankin. Ei kuulu tyhjäpäisyydessään ja tietynlaisessa tajunnanvirtamaisuudessaan kuitenkaan minun suuriin suosikkeihini. Nokkelaa kielipeliä silti, en kykene väheksymään. Ruohosta himpun verran parempi on oma Imatran oma Atu Ruotanen kahdella runokirjallaan Satulaan ja Hajanhujalla ihan jo siksi, että Ruotanen kirjoittaa mitassa ja riimittää hyvin. Ruotasen runoissa ei hirveästi ajatuksellista sisältöä ole, mutta lapsiin vetoavaa riimittelyä kyllä. Valitettavan usein Ruotasen runoissa vaan toistuu sama aavistuksen yksitoikkoinen poljento.

Itkosen Into Kiemura eroaa Ruohosesta siten, että siinä on jotain järkeä: tarinat voivat olla aivan hulluja, mutta ne noudattavat omanlaistaan logiikkaa eivätkä ole missään tapauksessa nonsensea. Lisäksi riimit toimivat pääsääntöisesti oikein hyvin.

         Sen sijaan täysin suvereeni lastenrunoilija on Kirsi Kunnas ja tämän Tiitiäiset, joiden aihepiiri vaihtelee nonsensesta kauniin sisällöllisiin loruihin ja takaisin rallatuksiin. Tämä monipuolisuus tekee Kunnaksesta Ruohosta ammattitaitoisemman ja kiehtovamman, minkä lisäksi Kunnaksen riimittelytaidot pitävät tyytyväisenä niin aikuisen kuin lapsen. Kunnaksen runo TV-Töllöttäjä: Oli kerran mies / ja on yhä / joka töllötti aina / oli arki tai pyhä / tuskin söi, tuskin joi / tuskin eli, tuskin voi / vain töllötti. / Ja nyt ei enää paina / enempää kuin vaatteensa / ja ajatukset, aatteensa / on toisilta vain laina. Loistavaa!
         Toinen isin oma suosikki on Jukka Itkosen Taikuri Into Kiemura, jossa jokainen runo kertoo yhden eri ammatin edustajasta puhelinmyyjästä uutistenlukijaan ja rokkariin. Itkosen runoissa miellyttää huolellisen riimittelyn lisäksi anarkastisuus, josta lapsetkin luonnostaan pitävät, anarkisteja kun ovat. Itkonen osaa olla hauska (Hymyilen kauniisti; / haukkuvat heikoksi. / Tukka on sekaisin; / kutsuvat peikoksi. / Maatalousnäyttely, / sikaa ja lammasta / pissittää, mutta on / purtava hammasta / ja kuultava / maakuntalaulu. Ote runosta E.T. Kaukainen, tasavallan presidentti) ja koskettava (Aika lentää niin kuin lintu / taivaanrantaa pitkin; / mattoon päätyy omat nuoruusajan / leningitkin. / Kudon vielä yhden raidan / veljen kesäpuvun. / Sitten laitan lattialle / oman rakkaan suvun. Ote runosta Martta Untuvainen, eläkeläinen, joka kutoo mattoa vanhoista vaatteista.) Itkosen rytmi (esim. ”mattoon päätyy omat nuoruusajan”) ei aina pelaa sataprosenttisesti, mutta oivaltavuuden takia sen antaa anteeksi.

Edu Kettusen runokirja on sikälikin (yllättävän) harvinainen, että siinä kerrotaan kokonainen ja hyvä tarina irtonaisen rallattelun sijaan. Ja vielä kun tarina käsittelee vaikkakin vain ohimennen ennakkoluuloja, tulee tunne, että tässä on kirjoittaessa ajateltu asiat läpi ja suhtauduttu vakavasti yleisöön.

         Viimeisenä on vielä mainittava tarinaltaan ja tunnelmaltaan erittäin hieno Edu Kettusen Meri-Paavo ja Mehikäärme, jossa muusikko riimittää ja rytmittää sävelkorvallaan kaiken kohdalleen. Tarinassa on paitsi ajatusta, myös toimiva jännite, yllätyksellisyyttä ja hienosti asiayhteyksiin sopivia riimejä. Minä en Kettusen kirjaan ole kyllästynyt, vaikka lapset ilmeisesti jo ovatkin.
         Pointti on se, että lastenkirjat, niin runot kuin sadutkin, menevät liian usein yli matalimmasta kohdasta ja perusteluksi tuntuu riittävän, että kyllähän se nyt lapsille menee läpi, eivät ne niin tarkkoja ole. Eivätkä olekaan, mutta se ei tarkoita, että heitä pitäisi kohdella yhdentekevästi ja kirjoittaa heille vasemmalla kädellä vaikka jo ihan kirjoittajan oman ammattiylpeyden takia. Nopeasti ja vaivatta tekeminen ei ole osoitus ammattitaidosta.
         Minun maailmankuvassani lapsille kirjoitetaan ja puhutaan niin kuin aikuisillekin – tasa-arvoisesti ja samalta tasolta, ei auktoriteettimaisesti ja ylenkatsoen.