Tuntematonta teatteria

Koska liian usein tulee luotua mielipiteitä pelkkien ennakkoluulojen ja mielikuvien pohjalta, päätin tehdä asialle jotain.
         Blogia lukiessa on saattanut saada vaikutelman, etten pidä Kristian Smedsin teatteritaiteesta. Se on ehkä liioittelua, koska en ole nähnyt ainuttakaan Smedsin ohjaustyötä – mielipiteeni on perustunut Smedsin keräämään jumalointiin, kritiikittömään kritiikkiin ja journalistiikan opinnoissa tekemäni tutkielman lähdeaineistoon, jossa tutkin Smedsin vaikutusta Kajaanin kaupunginteatterin katsojalukuihin. (Ne romahtivat.)
         Arvostan tasa-arvoa eli sitä, että ihmisillä on yhtälaiset mahdollisuudet ja samanlaiset lähtökohdat kohdata toisia ihmisiä ja tehdä taidetta. Siksi katsoin Smedsin Tuntemattoman sotilaan Yle Areenasta. Nyt minulla on mielipide, jota en voi perustella pois verukkeella etten ole nähnyt Smedsin ohjauksia.

Vaikka sitä on varmaan vaikea uskoa, pystyn suhteellisen hyvin sulkemaan ennakko-oletukseni pois ja katsomaan vaikkapa teatteriesitystä avoimin silmin siinä mielessä, että olen saattanut olla väärässä. Näin on käynyt useastikin etenkin suhteessa kesäteatteriesityksiin, kun olen puolivälissä joutunut myöntämään että minullahan on oikeastaan aika kivaa eikä tee yhtään mieli livahtaa kotiin. Paljon on myös toisenlaisia kertoja.
         Tämä oli myös Tuntemattoman sotilaan lähtökohta. Antaa sille tilaisuus osoittaa minun olleen väärässä. Ehkä se siinä hiukan onnistuikin, mutta ei lähestulkoonkaan niin pitkälti kuin olisin toivonut ja halunnut.
         Se on totta, että Smedsin näkemys suomalaisen sotakirjallisuuden klassikosta on spektaakkeli varsinkin visualistisessa mielessä. Harvoin olen nähnyt mitään sellaista, missä teatteritekniset keinot olisi valjastettu niin taitavasti ja hyödyntäisivät niin tehokkaasti kaikkia teatterin teknillisiä ilmaisukeinoja. Smedsillä on visuaalista silmää ja kyky siirtää se myös lavalle.
         Teatteri on kuitenkin minulle hyvin kokonaisvaltainen taiteenlaji ja edellytänkin, että kaikki sen osaset menevät yhteen ja muodostavat kokonaisuuden tekemättä sitä klassista kesäteatterierhettä, jossa musiikkinumerot seuraavat toisiaan vain siksi että täytyyhän kesäteatterissa laulua ja tanssia olla. Sirpaleisuus ja näyttäminen näyttämisen vuoksi pitkästyttävät minua pinnallisuudessaan etenkin silloin, kun niillä ei ole mitään kosketusta siihen tarinaa, jota esitys yrittää kertoa.
         Vaikka Smedsin esitys onkin spektaakkeli, sillä on liian harvoin mitään tekemistä paitsi tarinan myös teatterin – sellaisena kuin minä teatterin ymmärrän – kanssa.

Päällimmäinen vaikutelma Smedsin Tuntemattomasta sotilaasta on se, että kärsii vakavasta ADHD:sta. Sen huomaa esimerkiksi ensimmäisistä kymmenestä minuutista: Freddie Mercuryn laulua, mother-fucking räppiä, Porilaisten marssi, Porsaita äidin oomme kaikki sekä noin kaksiminuuttinen Ihanaa leijonat, ihanaa -versio. Ja sama jatkuu: kolmentoista minuutin kohdalla venäläinen poplaulu livenä ja sitten Ihanaa leijonat, ihanaa uudestaan. Minuuttia myöhemmin venäläinen iskelmä.
         Jos nyt katsoo tuota listaa siitä, missä istutte, kertokaa minulle miten se liittyy Tuntemattomaan sotilaan tai vaikkapa vain sodan tematiikkaan? Ei se liity, Smeds ei kykene – tai halua – liittää niitä toisiinsa, mistä herää kysymys miksi esityken nimi on se mikä on?
         Ongelma on oikeastaan se, että Smeds joko halveksii tai aliarvioi yleisöään lyömällä klassikon tämän naamalle täysin tunnistamattomana ärsyttääkseen tai haistattaakseen paskat sekä yleisöllä, teoksella että teatterilla. Ja jos siellä jokin viesti on, se tuskin tulee ulos sellaisena kuin Smeds on sen tarkoittanut.
         Musiikki, tai mikään tekninen jippo, sinänsä ei ole ongelma, jos sillä olisi jokin funktio olla olemassa; jos se jollain tavalla palautuisi temaattiselle tai henkilökuvaukselliselle tasolle, mutta sitä se ei tee. Smedsille Väinö Linnan Tuntematoman sotilas on vain rekvisiittaa, jota vasten hän voi tehdä mitä haluaa – teksti voisi olla mikä tahansa muukin, teksti on täysin merkityksetön.
         Smeds kuvittelee intertekstuaalisuuteen riittävän, että asiat vain käyvät esillä ja että kun intertekstuaalisia viitteitä on riittävästi lähellään, niitä olisi jotain tekemistä keskenään. Smeds rinnastaa asioita assosiaatioperusteella ja olettaa niiden välille syntyvän merkitysyhteyden, kuten seisotuskohtaus jossa kirjaimellisesti seisotaan ristillä. Tämä rinnastaminen näkyy siinä, miten epätoivoisesti Smeds yrittää muka tehdä esityksestä kannanottoa nyky-Suomen tilasta: esitys yrittää epätoivoisesti rakentaa analogiaa klassikon ja reaalimaailman välille, mikä on täysin epätoivoinen esitys – täytyisi tehdä vain toinen, mutta siihenhän Smeds ei suostu. Siksipä mukana on täysin irrallisia kohtauksia – kuten CP-vammaisen kyykytys tai lopun teloituskohtaus – joiden pitäisi ilmeisesti koskettaa tai puhutella jotenkin, mutta eivät ne sitä tee: sitä vain katsoo, että jahas, tällaista keksit seuraavaksi. Eivät asiat puhuttele vain olemalla esillä eikä Smedsillä ole kykyä puhutella ihmisiä, hän on liian kaukana omassa todellisuudessaan, liian kaukana kaikesta muusta. Ajatus ja humanismi sen takana on ehkä hyvä, mutta Smedsiltä puuttuu yksinkertaisesti draaman taju.
         Smeds ei onnistu myöskään siksi, ettei hänellä ole kykyä kuvata asioita tai edes henkilöhahmoja, jotka ovat äärettömän ohuita: Smedsiä ei kiinnosta ihminen eivätkä henkilöhahmot – sen sijaan hän on mieltynyt saarnaamiseen ja hyödyntää siinä teatterin metafysiikkaa: hän rikkoo mielellään neljännen seinän, vaikka se onkin jo ihan älytön klisee, ja tekee sen niin kuin olisi keksinyt juuri jotain uutta.
         Tuntemattomasta sotilaasta on esityksessä jäljellä vain pieniä tekstirippeitä, jotka Smeds on ripotellut musiikkinumeroiden ja muun meluamisen sekaan ikään kuin jonkinlaisina perusteluina sille, miksi esitystä voi kutsua Tuntemattomaksi sotilaaksi. Pätkät jäävät irrallisiksi muistutuksiksi, ikään kuin näennäisiksi tarttumakohdiksi yleisölle, joka kyllä tunnistaa klassikkokohtaukset: seisotuksen, ryyppäämisen, Riitaojan kuoleman. Siitä syntyy vaikutelma, että Smeds ikään kuin luottaa narratiiviksi riittävän irrallisten, kirjasta tuttujen kohtausten ripottelen sinne tänne. Valitettavasti se on vain sirpalemaisuutta, puhuvia päitä, joista on henkilökuvaus kaukana. En vielä tunnin kohdallakaan tiennyt, kuka kukin on ja olen sentään kirjan lukenut ja tehnyt kirjallisuuden graduni Tuntemattoman sotilaan kolmesta eri dramaturgiasta.
         Ja jos joku ajattelee, että Smeds on uusi Jouko Turkka, on väärässä: Jouko Turkan dramatisoima Tuntematon sotilas on mestarillista työtä, vielä vähän parempi kuin rakenteellisesti ongelmallisesta alkuperäisteoksesta luulin olevan mahdollista tehdä. Smedsin ja Turkan käsityksellä teatterista ei ole mitään yhteistä.

Kolmen vartin kohdalla laulavat näyttelijät ja soittavat samalla. Sama jatkuu seitsemän minuuttia, jonka aikana Smeds esittelee olemattomia sanoituskykyjään – ja hukkaa tilaisuuden näyttää Riitaojan kuolemaan johtava tapahtumasarja. Tunnin paikkeilla aloitetaan ryyppääminen, minkä jälkeen laulatetaan yleisöä ja sitten haukutaan yleisöä kun tämä ei halua laulaa – ja kommentoidaan miten ”raju kohtaus” oli kun käytiin kourimassa kuvitteellisen emeritusprofessorin vaimoa katsomossa. Tämä on nokkelaa, koska?
         Laulu jatkuu venäjäksi, kunnes muuttuu venäläiseksi teknoksi ja yleisöä otetaan lavalle tanssimaan. Tässä vaiheessa musiikkia, tanssimista ja laulamista on jatkunut yhtäjaksoisesti lähes puoli tuntia. Ja sitten näyttelijät alkavat soittamaan kakofoniaa, jonka pointti on että Suomi on kuollut.
         Kyllä, ja musta aurinko nousee. Runotyttö kiittää.
         Se on vähän sama kuin raahata lavalle venäläisiä sotilaita esittäviä pesukoneita, joista puhuttiin hienoina ja kiehtovina oivalluksina julkisuudessa. Siinä ei ole oikein mitään kiehtovaa tai edes omaperäistä, sekin tuntuu vain yhdeltä Smedsin tavalta tehdä itsestään omalaatuista. Ainoa syy sille, että ne ovat pesukoneita on se että se erottuu. Mistä seuraa se, että pääasiaksi nousee Smedsin ja tämän nokkeluus sen sijaan että pesukone ja se, mistä se kertoo tai mitä se symboloi, olisi asian ydin. Koneet ovat vain hajotettavana, ei niissä tai niiden suhteessa henkilöhahmoihin ole mitään syvällisyyttä. Sama asia ovat oikeat maatuskat, joita henkilöhahmot ovat nussivinaan. Tosi raflaavaa. Hienoa. Nerokasta? Tuskinpa.
         Tai entäs näyttelijät yleisön seassa? Munasilleen riisuuntuminen? Ovatko nämä tuoreita ja nerokkaita oivalluksia, joilla on jotain tekemistä teatterin tai kerronnan kannalta? Haluaisin kuulla jonkun yrittävän perustella minulle miksi tämä kaikki on välttämätöntä kerronnan tai kokonaisuuden kannalta? Se on teatteria, mutta ei sanan varsinaisessa merkityksessä – se on Smeds esittämässä teatteria.
         Smeds ymmärtää ehkä teatterista ja teatterin keinoista mutta ei draamasta. Smedsin teatteri on täysin ulkokohtaista. Se on kapinaa ja uhmaa ilman sanottavaa. Jos se iskee johonkin, iskeköön. Minua se ei kiinnosta. Ainoa mitä kaipaisin olisi se, että media olisi vähän kriittisempi: vaikka kanssani ei olisi samaa mieltä, Tuntemattomassa sotilaassa on niin paljon pielessä, että kyllä siitä jotain kielteistä sanottavaa luulisi löytyvän. Tavalla tai toisella esitys onnistuu kuitenkin hämäämään yllättävän monia ja teatterin ulkoiset keinot saavat sen näyttämään huomattavasti paremmalta kuin se onkaan. Surullista on, että se hämää täysin myös teatterikriitikot. Ja kaikki kaikki toista mieltä olevat teilataan: Smeds on nerokas!
         Ehkä Smedsin pitäisi kirjoittaa esseitä ja jättää teatteri rauhaan.