Hankalana ihmisenä olen täysin immuuni mainoslauseille ja julistuksille; kun joku tai jokin mainostaa olevan jotain tai tätä, epäilykseni heräävät. Kirjallisuudessa tämä ilmiö näyttäytyy takakansiteksteissä, joissa milloin uppoudutaan, käsitellään tai esitetään riipaisevia kysymyksiä tai pohditaan.
Tai sitten vaan esitetään kysymyksiä, kuten Juha Siron Marilynin hiuspinnin takakannessa: miksi emme uskalla muistaa oikein? Kuka meidän identiteettimme oikein määrittelee – ja onko sitä edes olemassa?
Suuria kysymyksiä. Löytyykö niihin Siron kirjasta myös vastauksia?
Teeman käsittely kaunokirjallisessa ja draamallisessa teoksessa on vähän moniselitteinen kysymys, koska ihmisestä riippuen asia koetaan käsitellyksi eri vaiheessa. Jollekin riittää se, että asia mainitaan ja kulkee siinä koheltamisen sivussa, kun taas minunlainen lukija taas edellyttää teeman olevan kiinteä ydinosa kerrontaa.
Sillä tavalla kiinteä, ettei teos harhaile kertomaan ja kommentoimaan yhtä sun toista kirjailijan mielestä maailmassa ja yhteiskunnassa epäsuhdassa olevaa asiaa. Ja niin, että teema tihkuu kaikesta, mitä kirjan henkilö tekee – että kerronta sivuaa sitä joka vaiheessa ja useista näkökulmista.
Juha Siron kirja kuuluu enemmän ensimmäiseen ryhmään, jossa aihe lähinnä vilahtelee mukana, mutta kirja kertoo jostain muusta tai ei oikein mistään.
Marilynin hiuspinni kertoo nimeämättömistä (toimiva ja hyvin perusteltu idea) Miehestä ja Naisesta, joista miehellä alkaa pikkuhiljaa vanhetessaan ilmetä muistiongelmia: hetkiä katoaa mielestä tai mieli katoaa hetkistä, ja muistikuvat vanhoista asioista ovat suhteellisia. Takakansitekstin johdattamana lähdemme selvittämään olennaista: identiteettiä ja muistin heikkenemisen merkitystä sekä ihmiselle että parisuhteelle.
Siron teema, muisti, on lähtökohtaisesti hankala aihe abstraktiudessaan: miten kuvata sellaista, jota ei ole tai jonka olemassa olo ja tulkinta on suhteellista? Turvallisin tapa on tehdä se käytännön kautta näyttämällä tilanteita, joissa muisti pätkii ja joissa hajamielisyydellä tai dementialla on jokin käsinkosketeltava vaikutus.
Juha Siro sen sijaan syystä tai toisesta pysyttelee mieluummin abstraktilla tasolla väläyttäen vain parissa kohdassa jotain konkreettista. Eikä se ole huono valinta, haasteellinen vain.
Marilynin hiuspinnin temaattinen fokus ei ole kuitenkaan kohdallaan, siitä puuttuu synteesi, joka yhdistäisi kirjan teoreettis-filosofisen pohdinnan ja käytännön kerronnan toisiinsa. Kirjan rakenne on hajanainen ja vajaassa kolmessasadassa sivussa käydään kolme kertaa ulkomailla, monta kertaa eri paikoissa menneisyyttä, luennoilla, ravintoloissa ja kahviloissa, kodin lisäksi. Hajanaisuutta voi puolustella tietenkin teemalla: miten rakenteellinen hajanaisuus sopii kokemukselliseen hajanaisuuteen tai muistin lahoamiseen.
Mutta se edellyttäisi, että useat eri vieraillut paikat viestisivät jostain teemaan liittyvästä, kuten levottomuudesta, ahdistuksesta tai pakonomaisesta tarpeesta kerätä lisämuistoja mielestä katoavien tilalle. Ja se taas edellyttäisi, että tämä kaikki näytettäisiin tai kerrottaisiin henkilöhahmon kautta.
Sen sijaan kirja vain käy ja on Unkarissa, Kiinassa ja Lontoossa ja kertoo maissa vieraillessaan aikalailla samoista asioista, mistä kotimaassaan pysyessäänkin. Siitä tulee helposti vaikutelma snobailusta, etenkin kun Siro täyttää kirjaansa ulkomaiden paikannimien ja vierailukohteiden lisäksi Paul Gauguinin ja Michelangelon maalauksilla, La Celia merlot-viinillä sekä kuuluisuuksien nimillä, kuten Fellinin ja Kubrickin elokuvilla sekä Achille, Livio ja Pier Giacomo Castiglionin huonekaluilla. Jatkuvasti toistuessaan se alkaa tuntua itsetarkoitukselliselta.
Kirjan suurin ongelma on sen rakenteellinen heikkous, joka enemmän sortaa kuin tukee pääteemaksi määriteltyä kysymystä identiteetistä ja muistamisen merkityksestä. Päähenkilö, Mies, ei päädy kuin kerran selvästi vaikeuksiin ja paniikkiin muistamattomuuskohtauksen takia. Muun osan hän vain aprikoi kertojan äänellä, että onkohan tämä näin, muistaakohan hän oikein ja että mitä me muistista tiedämme. Kirjasta puuttuu yksinkertaisesti henkilölähtöinen näkökulma käsilläolevaan ongelmaan: päähenkilö ei kärsi muistin katoamisesta sen enempää kuin hänen puolisonsa.
Parissa kohdassa Siro pyörittää oikein hyvin yhtä muistoa pistäen päähenkilön muistamaan sen aina vähän eri tavalla. Mutta näitä kohtia on liian vähän, etenkin kun ne olisivat näkökulmaltaan erinomaisia: ne eivät tarvitse alleviivaamista eikä päähenkilön tekemää noteerausta, vaan lukija ymmärtää näistä konkreettisesti, miten katoava muisti vaikuttaa tai miten subjektiivisesti herkkää muistaminen on. Menneisyydessä roikutaan kirjassa liian paljon, mistä kärsii henkilön nykyisyyskin, minkä lisäksi menneisyyteen perustuvia muistoja on yksinkertaisesti liikaa: kätevämpää olisi kenties ollut, jos muistoja olisi ollut vain yksi tai kaksi keskeisintä, jotka sitten olisivat muuttuneet sen mukaan, mitä tai miten päähenkilö haluaa asian muistaa.
Kaiken kaikkiaan tekstistä puuttuu draamaa ja draaman puuttumisen takia teeman merkitykseen ei pääse käsiksi, kun muistamattomuudella ei tunnu olevan loppujen lopuksi merkitystä henkilöille. Ja jos sillä ei ole merkitystä henkilöille, miten voi olettaa, että sillä olisi merkitystä lukijalle? Tekstin parissa kohdassa Mies tekee jotain älytöntä, mutta tuntematta miestä sen tarkemmin lukija ei voi automaattisesti olettaa tempausten olevan merkki taantumisesta, vaan enemmänkin tämän luonteenpiirre: sen sijaan, että Siro alleviivaisi varoten liittämällä kohtauksiin kuvausta esimerkiksi sitä edeltäneestä epäselvyyskohtauksesta ja epäselvyyskohtausta seuraavasta paniikista, jotka saavat Miehen reagoimaan arvaamattomasti, Siro siirtää tekstiä vain eteenpäin. Temaattinen tilanne menetetty.
Kerronnallisesti turhin osa on Miehen projekti isoisänsä muistelmien kirjoittamiseksi: projekti ei etene kirjan aikana yhtään mihinkään, eikä se vedä myöskään järkeviä yhtymäkohtia teemaan, onpahan vain sivujen täytettä. Aivan kuten Siron lukuisat tekstilainat kymmenestä muusta verrattain kuuluisasta teoksesta aina Avaruusseikkailu 2001:ä, Arthur Millerin Kauppamatkustajan kuolemaa ja Walt Whitmanin runoutta myöten. Kyseiset teokset voivat kyllä käsitellä identiteettiä ja olevuutta, mutta miten niiden läsnäolo tekstissä edesauttaa teeman käsittelyä tässä kyseisessä teoksessa? Ei sen enempää kuin Marilyn Monroen hiuspinnikään, joka sekin jää irralliseksi ja teoreettiseksi viitteeksi.
Jatkuvien mainintojen takia kirjasta selvimmin välittyvä viesti koskee kirjallisuutta ja sitä, miten paljon Siro on lukenut ja miten arvokkaita kirjat hänelle ja hänen mielestään myös meille ovat.
”Samassa Miehen kalu oli jäykistynyt niin kovaksi, että hän oli pelännyt naisen kuulevan miten se ulvoi halusta.” (s. 167) ja seuraavalla sivulla: ”Hän haluaa, että nainen kumartuu hänen ylleen, avaa housujen vetoketjun ja puristaa punaiset huulensa hänen kiihkosta tykyttävän kalunsa ympärille.”
”Ulvoi halusta”? ”Kiihkosta tykyttävän kalunsa ympärille”? Näihin kotimaisessa kirjallisuudessa yllättävän yleisiin ilmauksiin törmätessään herää polttava halu (ellei jopa ruusunpunaisena hehkuva himo) kysyä kirjailijalta, jolla on käytössään kaikki maailman sanat, kaikki osaamisensa ja tuntemuksensa jäsentämät lauserakenteet sekä itsetutkinnan ja yhteiskunnallisen havainnonnin virittämät näkökulmat, että etkö mitään muuta keksinyt? Oliko tämä todella parasta, mihin pystyit kuvatessasi ihmisen seksuaalisuutta?
Temaattisesti Marilynin hiuspinni ei vastaa esittämäänsä kysymykseen sen enempää kuin esittäisi uusia relevantteja kysymyksiä identiteettiä tai muistamista koskien. Se ei kerro mitään järisyttävää tai koskettavaa muistamisesta, vaan kirjoittamisesta ja siinä sivussa parisuhteesta.
Teeman tavoittaminen saati sitten sen käsittely tarinassa on erittäin vaikeaa, etenkin abstraktioitten. Sirolla on hyviä aineksia, mutta niitä ei käytetä kuin harvakseltaan. Sen ohessa rönsyillään ihan toisaalle: se on kuin lupaavalta tai teennäisen näppärältä kuulostava otsikko, jota ei noteerata itse tekstissä mitenkään. Eikö olekin ärsyttävää?
Jätä kommentti