Saksalainen Bertolt Brecht, eeppisen teatterin perustaja tai ideoija, miten sen nyt haluaa ymmärtää, on yksi teatterihistorian vaikutusvaltaisimmista hahmoista. Useita näytelmiä kirjoittanut Brecht muistetaan ennen kaikkea eeppisen teatterinsa peruskäsitteestä eli verfremdungeffektistä, joka myös vieraannuttamisefektinä tunnetaan.
Kirjallisuushistoria sen sijaan muistaa ainakin tapauksen, jolloin Hella Wuolijoki ja Suomessa kyläillyt Brecht kirjoittivat yhdessä näytelmää Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti. Näytelmä tuli valmiiksi minkä jälkeen Brecht omi sen kylmästi omiin nimiinsä pudottaen Wuolijoen nimen teoksesta.
Ajoittaista kritiikitöntä kirjallisuushistoriallista arvostusta tärkeämpiä ovat minulle kuitenkin Brechtin kirjoittamat näytelmät, joista viimeisimpänä luin Äiti Pelottoman ja hänen lapsensa. Kysymys kuuluu, miten se pärjää vertailussa nykydraamaan etenkin eeppiseen teatteriin pohjaavilta lähtökohdiltaan?
Onko eeppisessä teatterissa ideaa? Onko Äiti Peloton todella yksi parhaista 1900-luvulla kirjoitetuista näytelmistä?
Äiti Pelottoman ja hänen lastensa tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1618-1648 ja kertoo tuolloin Saksassa velloneesta kolmekymmenvuotisesta sodasta. Protestanttien ja katolilaisten selvitellessä näytelmän taustalla kumman usko nyt onkaan oikeampi, Äiti Peloton eli Anna Fierling yrittää selvitä ja elättää itsensä sekä kolme lastaan. Perhe kiertelee sodan ympärillä Saksaa ja vetää perässään vankkureita täynnä sotilaille myytävää tavaraa. Mutta sitten sota iskee silmänsä Annan lapsiin.
Brechtille ominaiseen tyyliin näytelmässä on selkeä ja voimakas teema, jota hän ei käsitele niin yksiselitteisesti kuin nykyaikaisemmalla draamalla on tapana tehdä.
Sen sijaan Brechtillä on teemansa ja hän uittaa siihen kaikki henkilöhahmonsa riippumatta siitä millaisina hahmot katsojalle näyttäytyvät. Hän ei tee ihmisistään hyviä vain sen takia, että yleisön olisi miellyttävämpi näitä seurata. Äiti Pelottomassa teeman käsittelytapa voittaa yleisön miellyttämisenhalun, minkä seurauksena Äiti Peloton itsessään ei näyttäydy kovinkaan arvostettavana ihmisenä – tai äitinä.
Jos Äiti Pelottomasta olisi tehnyt sympaattisen hahmon ja käsitellyt sitten sodan julmuutta pitäen Äiti Peloton julmuuksien sivustaseuraajana, ajatus ei olisi välittynyt läheskään samalla teholla kuin se välittyy tapauksessa, jossa katsoja joutuu seuraamaan, miten sota tekee Äiti Pelottomasta julman ja huonoja ratkaisuja tekevän ihmisen vain selviämisen vuoksi.
Tämä on Brechtin näytelmän paras puoli: teema ja se armottomuus, jolla Brecht sitä ja henkilöhahmojaan käsittelee. Brecht ei pehmittele tai kevennä teemankäsittelyä toisin kuin nykydraamassa, jossa kovimmatkin aiheet on latistettava keveällä huumorilla ja pilailulla. Brecht pitää pintansa.
Toisaalta taas Äiti Pelottomassa näkyvät myös eeppisen teatterin huonot puolet. Vieraannuttamisefektin ja koko eeppisen teatterin perusajatushan oli estää yleisön samaistuminen henkilöihin ja näytelmän tapahtumiin, ja sen sijaan pakottaa tämä muistamaan katsovansa vain näytelmää. Idea oli, että tätä kautta yleisö voisi koko ajan analysoida näkemäänsä ilman objektiivisesti ilman samaistumisen aikaansaamaa vääristymää.
Vieraannuttamisefekti tavoitettiin sijoittamalla kohtauksen alkuun kirjoitetuilla kuvauksilla siitä, mitä seuraavassa kohtauksessa tulee tapahtumaan. Nämä kuvaukset näytettiin yleisölle suurille papereille kirjoitettuina. Kohtauksen jännite jo etukäteen purkamalla huomio tietenkin kiinnittyy enemmän siihen, mistä kerrotaan.
Samaistumista henkilöhahmoihin vähentää puolestaan näiden psykologisesti epärealistinen käytös, jossa eri tunnetiloja ei käsitellä ollenkaan, vaan teksti porskuttaa kiivaasti eteenpäin teemaansa liputtaen. Se, missä olen eri mieltä Brechtin kanssa, on samaistumisen merkitys esimerkiksi loppuratkaisun vaikuttavuudessa. Brecht aliarvioi katsojiensa ymmärryskykyä uskomalla, että emootio olisi pois älyllisestä vaikuttavuudesta.
Todellisuudessa on kuitenkin päinvastoin: voimakas emootio voi herättää sitoutuneisuuden ja samaistumisen kautta myös analyyttisyyttä – ainakin, jos kirjoittaja on saanut pohjustettua emootiota moraalisella epäselvyydellä, jossa yhden teko ei ole selkeästi pahuutta tai huolimattomuutta tai ajattelemattomuutta. Tämän saavuttaminen on vaikeaa ja siitä näkökulmasta ymmärrän Brechtiä oikein hyvin: emootio voi helposti synnyttää vain yksipuoleisia ja ei-analyyttisiä tunteita henkilöä kohtaan, minkä jälkeen katsoja ei enää etene syvempään temaattiseen tulkintaan.
Toinen asia onkin sitten se, onko temaattinen tulkinta välttämätöntä. Brechtille oli ja minullekin jossain määrin, mutta olen myös valmis sallimaan ihmiselle eläytymisen ajattelun sijaan. Mutta naiivi kun olen, uskon myös, että molemmat ovat saavutettavissa näkemällä hieman enemmän vaivaa.
Äiti Pelottomassa on myös paljon turhaa: kokki ja pappi ovat sivuhenkilöinä (ja sivujuonena) lähes turhia, koska eivät tuo emootiota vailla olevaan näytelmään yhtään mitään. Rakkautta on vaikea käsitellä ilman tunnetta. Tietenkin henkilöiden voi ajatella edustavan sodankuvauksessa lihallisuutta ja henkisyyttä, mutta henkisyydenkään teema ei nouse näytelmässä mitenkään keskeiseksi.
Brecht on upottanut tekstiin myös tavoilleen uskollisena lauluja, jotka alleviivaavat ehkä vähän liikaakin teemoja – minkä lisäksi ne ovat vain turhaa kevennystä ja vieraannuttamista. Minkä lisäksi syytän Brechtiä Kolmen pennin oopperoineen nykyisestä teatterien musikaalitulvasta.
Näytelmän loppu on kyllä Brechtille tavalliseen tapaan upea ja pysäyttävä. Se korottaa teeman vielä kerran kerronnan keskiöön kysyessään, mitä selviytyminen todella merkitsee: Äiti Pelottomalle yhtä, toiselle toista. Lopun ansiosta Äiti Peloton jää hyvin ristiriitaiseksi hahmoksi, kun Brecht ei tyhjennä ja selitä kaikkea valojen himmetessä, vaan jättää jättää mietittävää kotimatkallekin. Mikä määritteli Äiti Pelottoman ratkaisut? Mikä tekee hahmosta Pelottoman? Tästä avoimeksi jättämisen taidosta nykydraama voisi ottaa oppia.
Ei Äiti Peloton 1900-luvun paras näytelmä ole kuin korkeintaan armottomassa kantaaottavuudessaan. Toki se on jo paljon enemmän kuin mitä monesta muusta suitsutetusta näytelmästä voi sanoa.
Aukko yleissivistyksessä – Bertolt Brecht: Kolmen pennin ooppera.
Jätä kommentti