Hehkulampputaide

Muusikkoystävän kanssa tuli kerran puhetta täydellisyydestä eli siitä, jota kaikki taiteilijat sanovat kainosti vain tavoittelevansa vaikka todellisuudessa kuvittelevat salaa sitä jo olevansa. Mutta taiteilijoiden itseriittoisuutta enemmän keskustelu koski sitä, miten nykyään arvostetaan ennen kaikkea tyylipuhdasta suoritusta. Muulla ei ole väliä, kunhan ei kitara ole epävireessä.
         Tai kunhan kappaleenvaihdot ovat oikeassa paikassa.
         Ja pisteet. Kohillaan.
         Mitä se semmoinen muka on?

Kaikki oli hyvin niin kauan kuin taiteilijoita oli vähän ja heihin saattoi iskeä jonkinlaisen neron leiman: da Vinci, Beethoven, Shakespeare. Silloin oli selvää, kuka on taiteilija eikä arvostuksesta puhuttu sen enempää.
         Muutama sata vuotta myöhemmin taiteellisuutta on kohdannut vakava inflaatio, kun asenne on että kenestä tahansa voi tulla taiteilija. Jos ei ole lahjoja, aina on koulu. Koska koulu ei pysty opettamaan sitä, mitä taiteellisuus ja taiteilijana olo aivan pohjimmiltaan on, se on keskittynyt tekniikkaan josta se on tehnyt oman matransa. Tekniikasta on tullut se tapa, jolla nykyään voidaan tunnistaa taiteilijat. Mitä parempi tekniikka, sen parempi taiteilija. Nurjaa? On.
         Tästä tulevat ne säännöt ja taidekoulutuksen tarve korostaa sääntöjen merkitystä ja sanoa, että säännöt ja tarkkuus ovat kaikki kaikessa. Ja siihen vastalauseena liberaalit taiteilijat ja vakaumukselliset toisinajattelijat kyseenalaistavat sääntöjen merkityksen ja väittävät, että todellisuudessa ei ole sääntöjä. Minusta molemmat liioittelevat: sääntöjä kyllä on ja niitä on järkevä noudattaa, koska on typerää tehdä jotain vain sääntöjä vasten, jos näitä ns. sääntöjä (esimerkiksi draaman rakenteellisia) seuraamalla teos toimii paremmin; mutta toisaalta säännöt eivät ole kaikki kaikessa, vaan ne täytyy kyetä yhdistämään siihen taiteilijan ytimeen ja selvittää, miten minä nämä säännöt näen ja miten minä niitä noudatan omassa taiteessani. Että säännöt ovat enemmän ohjenuora kuin köysi.

Joka tapauksessa, se mihin käyty keskustelu tähtäsi oli ihmetys siitä, miksi kaiken pitää olla nykyään teknisesti niin puhdasta että jos tekstissä/biisissä/maalauksessa on yksikin tyylirikko tai jopa virhe, se on arvoton. Se on sisällön inflaatio, minkä varmaan kuka tahansa suomalaista taidetta seuraava on rekisteröinyt: ei ole sisältöä, on vain muotoja ja rakenteita. Täydelllistä tekemistä.
         Musiikissa se seuraa tietenkin siitä, että kaikki on tuotettavissa: on autotunea ja luoja tietää mitä kaikkia muita kikkoja, joita en edes uskalla ajatella. Kaikki säröt voidaan poistaa ja niiden mukana myös vähäkin persoonallisus. Siksi kaikista tuntuu, että kaikki uusi musiikki kuulostaa ihan samalta.
         Koska se on samaa.
         Sama ulottuu muuhunkin taiteeseen, minkä minä koen syvällisimmin kotimaisessa draamassa. Kotimainen draama on tekniikkaa eikä sitten mitään muuta – koska koulu on opettanut käyttämään tekniikkaa, mutta se ei ole kyennyt antamaan sitä paloa ja pakkoa, joka on jonkinlainen välttämättömyys sille että sisältö nousee esiin. Sisältöä voi yrittää laittaa mutta ilman pakkoa – joka on se taiteilijan ydinolemus – sekin on vain tekniikkaa. Ja se tekniikka, jota koulu opettaa, on pinnallista niin kauan kun taiteilijalla ei ole kykyä ymmärtää miten tekniikka ja sisältö liittyvät toisiinsa; ymmärtää, mitä temaattinen käsittely tekniikalta edellyttää. Koulu opettaa tekemään taidetta, ei ymmärtämään sitä ikään kuin taiteella olisi olemassa jokin faktinen muoto, jonka toteuttamalla siihen ilmestyy kuin tyhjästä myös sisältöä ja syvyyttä samalla tavalla kuin hehkulamppuun ilmestyy valo kun johdon pistää seinään.
         Kuitenkin liian monilta taiteilijat jäävät kaavan toistajiksi, teknisiksi pyörittelijöiksi, joiden humpuuki saattaa upota yleisöön mutta ei toisiin taiteilijoihin, joiden mielestä käsittely ei ole vain sitä, että asiat mainitaan tai esitetään teoksessa. Heidän mielestään taide on sitä, kun Jimi Hendrix soittaa ja paskat välittää siitä kun jotain menee väärin – Jimi Hendrix tietää, että nyt meni väärin mutta mitä väliä sillä on, biisi edellytti sitä ollakseen Jimi Hendrixiä.
         Jos tiivistän tämän ajatuksen näin: tämä blogimerkintä on teknisesti kaukana täydellisestä. Tässä on turhia kappaleenvaihtoja, joilla on haettu ihan vaan vaikuttavuutta ja pysäyttävyyttä sen sijaan että ne noudattaisivat perinteistä kun-asia-vaihtuu-vaihtuu-myös-kappale -periaatetta. Pisteet ovat vähän missä sattuu, koska asia on pisteiden välissä, ei pisteissä itsessään. Sisällössä on toistoa, joka on paitsi laiskaa tajunnanvirtamaisuutta myös salohalmetta itseään samaisessa vaikuttavuuden hakuisuudessaan.
         Minun tyylini on minun tyylini ja erottaa minut muista. Puhtaalla teknisellä taiteella ei erotu mistään, onpahan vain teknisesti puhdasta ja siistiä taidetta. Sitä en tiedä, tekeekö sillä mitään. Ehkä. Minä pidän säröistä.