Etikkainen päivä

Sain näyttelemisprojektiin liittyvän tekstin käännetyksi viime torstaina noin viiden päivän työn jälkeen. Samalla lisääntyi kunnioitus kääntäjäntyötä kohtaan: se on raakaa istumatyötä, johon saa hukutettua valtavasti aikaa. Minun kääntämä teksti oli vain parikymmmentä sivua ja sen käännettyäni ei tulisi kuuloonkaan että lähtisin kääntämään pari-kolmesataasuvuista kaunkokirjallista tekstiä.
         Pisteet niille, jotka lähtevät.
         Mutta muistutti se myös jostain vanhasta huomiosta. Pelottavasta ammattitaidottomuudesta, jota on tietenkin alalla kuin alalla, mutta ei varmaankaan vähiten taiteellisilla aloilla, jossa se, mittä ammattitaidolla tarkoitetaan, on neuvoteltavissa.

Minä, kuten monet muutkin, ovat huomanneet miten paljon käännetyissä televisio-ohjelmissa on ihan yksiselitteisiä virheitä ja typeryyksiä, jotka eivät ole vain yksittäisen sanavalinnan tasolla, vaan lauseen. Kääntäjä ei ole esimerkiksi ymmärtänyt fraasia, vaan on kääntänyt sen kirjaimellisesti jolloin käy niin kuin esimerkiksi elokuvan Shakespeare In Love käännöksessä:

”God bless you mother”
”Jumalauta, äiti”

         Yksittäistapauksia sattuu ja kaikki tekevät virheitä, mutta esimerkiksi käännösvirheet ovat niin systemaattisia, että ollaan taas saman vanhan kysymyksen edessä: keitä alalle koulutetaan ja miksi?
         Esimerkiksi televisio-ohjelmien kääntäminen on juttu sinänsä, niitä kun tulee älyttömiä määriä koko ajan ja työ on katkeamatonta ja väsyhän siinä tulee, mutta elokuvat ja näytelmät ovat asia erikseen: ne ovat projekteja, joihin lähtökohtaisestikin lähestytään eri tavalla. Miten niissä voi olla virheitä?
         Minun filosofiani on, että kun teen jotain, teen sen hyvin ja niin pitkään että voin olla siihen tyytyväinen. Ongelma vaan on se, etteivät läheskään kaikki ajattele samalla, vaan työn etiikka tuntuu olevan vain jokin sanonta, jonka senkin voi ymmärtää aivan väärin.

Olen samaa mieltä, työ on vain työtä. Elämä on jossain muualla. Työn tehtävä on tarjota toimeentulo ja jos työstään pitää, hieno homma. Jos ei pidä, se on vain kärsittävä – äkkiä se on ohi – tai vaihdettava alaa. Mutta se ei tarkoita, etteikö työtään pitäisi tehdä hyvin, koska vaikka se tekijälleen itselleen ei merkitsisi palkkaa enempää, jollekin toiselle työnjälki todennäköisesti merkitsee jo enemmän. Se, että lääkäri kirjoittaa lapselle kymmenkertaisen annoksen antibioottia koska ajatukset ovat jossain muualla saattaa merkitä hiukan enemmän sille lapsille, joka voi saada moisesta kuurista maksavaurion.
         Okei, okei, okei. Virheitä sattuu!
         Mutta ei saa sattua. Ei ole mitään syytä, miksi niitä pitäisi attua. Joskus, totta kai, kaikille sattuu ja niistä pitää ottaa opiksi – mutta ottavatpa ihmiset oikeasti? Tunnustavatko virheensä – sekä se ylisuuren annostuksen kirjoittanut lääkäri ja hoitaja, jonka sormien läpi resepti viikonloppupäivystyksessä kulki? Entäs kääntäjä, jonka teksti kulkee ohjaajien, näyttelijöiden ja lopulta valitettavasti yleisön läpi selvästikään ilman kontrollia siitä, mitä on tullut tehtyä? Virheitä, joista käy ilmi ettei kääntäjä ole ymmärtänyt, mistä teksti kertoo? Että yksittäiset sanavalinnat tai fraasikäännökset ilmaisevat jotain aivan muuta kuin mitä niiden merkityksellisesti pitäisi?
         Ja siinä vaiheessa, kun esimerkiksi kääntäjän – tai lääkärin tai talonrakentajan tai kunnan leipäpoliitikon – ammattitaidottomuus alkaa vaikuttaa yleisöön, asiakkaaseen tai asukkaisiin, ollaan jo vaarallisilla vesillä. Ja se tapahtuu nopeammin kuin ehkä luulisi, koska kaikki nyt kuitenkin vaikuttaa kaikkeen.

Luonnollisesti voidaan argumentoida, ettei teatteriyleisön saamassa virheellisessä viestissä ole ehkä samaa hälytysstatusta kuin vaikkapa väärinkirjoitetussa antibioottireseptissä – eikä olekaan. Mutta siinä tapauksessa voidaan myös kysyä, että miksi ylipäätään tehdä taidetta, jos sillä ei ole oikein mitään merkitystä?
         Loppujen lopuksi kyse ei kuitenkaan ole ainoastaan viihtymisestä, siitä että saadaan se tunti tai pari kulumaan (mitä ei välttämättä saada, jos työnjälki on huonoa eikä sen takia tekstissä ole järkeä eikä jännitteitä), vaan siitä mitä teksti haluaa sanoa ja jos se katoaa, ymmärrätte varmaan mitä jää jäljelle.
         En voi väittää, ettenkö olisi aika huolissani karseasta ammattitaidottomuudesta tai välinpitämättömyydestä, kunpaa lieneekään.
         Meillä on
         — näytelmäkirjailijoita, jotka eivät ymmärrä draamasta mitään;
         — teatterinjohtajia, jotka eivät ymmärrä mitään teatterista;
         — kuvataiteilijoita joille kuvataide on vain perversioiden purkamiskanava;
         — muusikoita, jotka soittavat mitä soittavat ja missä kunnossa tahansa;
         — klikkejä, jotka tuottavat kaikenlaista roskaa kaverihengessä (mihin mekin rehellisyyden nimissä näyttelemisprojektissani saatetaan kuulua);
         — kriitikoita joilla ei ole analyysikykyä; toimittajia, jotka eivät osaa kirjoittaa, kuvata tai kysyä oikeita kysymyksiä;
         — välinpitämättömiä rakentajia, typeriä poliitikkoja, vastuuttomia valelääkäreitä, asiakaspalvelutaidottomia mitä-tahansa;
         — ja huonoja johtajia, joille johtamista tärkeämpää on nöyryyttäminen tai valta.
         Ja kääntäjiä, joille tekstissä on vain paljon sanontoja. Sisällöllä ei ole niin väliä. Etenkin, kun yleisön – ja median – voi luottaa olevan niin kritiikitöntä ja perehtymätöntä, etteivät ne tajua ajatella, että hetkinen, miksikäs tekstissä ei ollut mitään järkeä.
         Pointti on, että koulutus ei tee kenestäkään ammattilaista – luulen tietäväni sen pian kaksikymmentä vuotta opiskelleena. Se vaatii aika paljon enemmän. Ennen kaikkea ammattiylpeyttä ja itsetuntemusta. Mutta niitähän ei tarvita yhteiskunnassa, jossa ammattitaidottomia saattaa olla vähintään yhtä paljon kuin asiansa osaavia: osaamattomat pystyvät aina komppaamaan toisiaan.