Muutoksen tuuli

Syvällä kellarin uumenissa istui pienen pyöreän pöydän ympärille kyyristyneenä joukko. Tai eivät he oikeastaan olleet joukko, he olivat joukkue, johon olivat keränneet kaikki samaa mieltä olevat toverinsa. Eivätkä he olleet vain tovereita, he olivat kohtalotovereita – vuosikymmeniä kestäneen sodan yhteen hitsaamia, samasta ideologisesta palosta syntyneitä ja siihen kiinni hitsaantuneita.
         – Minä haluan sanoa, aloitti pieni silmälasipäinen hiirulainen, joka tihrusti savuavan öljylampun valossa pöydän vastapuolella istuvia, – että minä en ymmärrä, miksi meidän pitää istua kylmässä ja pimeässä. Minä ehdotan että pistämme ensi viikolla valot.
         – Ja minä vastustan, sanoi pöydän vastalaidalla aivan hiirulaisen näkökyvyn kantamilla istuva rotevarakenteinen nainen, – Näin on tehty ennenkin ja näin tehdään vastakin.
         – Mutta miksi?
         – Näin on tehty ennenkin ja näin tehdään vastakin.
         He olivat muutosvastarintaliike.

Pyöreä pöytä seisoi keskellä varastomaisen huoneen kylmää betonilattiaa. Yksi pöydän jaloista oli toisia korkeamalla johtuen puuttuvasta kumitossusta, mistä syystä pöytä keikkui aina kun hiirulainen nosti kätensä vastalauseeseen. Kaikkialla kylmänkosteassa huoneessa leijui epämääräinen pölyn ja homeen lemu, joka kulki heidän mukanaan kaikkialle.
         Luultavasti juuri tämä jatkuva pölyssä ja lemussa oleskelu sai heidät nyrpistelemään nenäänsä siellä minne menivätkin.
         Käytävältä aivan paksun rautaoven takaa kuului ääniä ja tukevarakenteisen naisen käsi hakeutui automaattisesti lampulle ja asetti käden valon suojaksi. Vähäinenkin valo katosi ja jäljellä oli vain naisen käsi, joka oranssissa hehkussa näytti aivan appelsiinilta. He olivat päättäneet inhoavansa appelsiinia, koska appelsiini jaksoi aina olla liian pirtsakka. He inhosivat kaikkea pirtsakkaa, pirtsakat olivat heistä ärsyttäviä. He pitivät enemmän happamasta.
         Ovelle koputettiin kymmenkunta kertaa – kopkop. Kop. Ja niin edelleen, ymmärrätte idean, näin oli vastarintaliikkeessä toimittu aina. Sisään livahti (se oli ehkä liioittelua, sillä ensin hänen oli kauhealla vaivalla avattava huoneen ikivanha ja julman painava rautaovi ja sitten vielä suljettava se, mihin meni aikaa ja aika merkitsi muutosta eivätkä he perustaneet ajasta saati sen kulumisesta) nuori neitonen, jonka pukeutumistyyli ja oikeastaan koko käytöstapa toi syystä tai toisesta hiirulaisen mieleen 1950-luvun. Amerikkalaisen 1950-luvun. Se oli omituista.
         – Siellä ei ole ketään. Minä varmistin kaksi kertaa, kuljin reitin vielä takaperinkin ettei kukaan pääse seuramaan, nainen sanoi ja istuutui pöydän ääreen ainoalle vapaalle penkille.
         Puheenjohtaja oli kopauttamatta nuijaa jottei heitä olisi kuultu, vaikka eipä hänellä nuijaakaan ollut ellei olisi sitten lyönyt pöytää itsellään, mikä on, kuten tiedetään, sula mahdottomuus. Vaikka nuijan puuttuminen vaivasi heitä kovin koska siitä tuli tunne ettei se muka olisi ollut virallista – ja se oli! -, he eivät antaneet asian vaivata itseään liikaa: he saivat lohtua siitä että nuijaa ei ollut ollut koskaan ennenkään eikä koskaan tulisi olemaankaan. Hehän nyt kuitenkin olivat muutosvastarintaliike.
         – No niin, koska kaikki ovat paikalla…
         Pöytä sanoi kops.
         – Marja-Leena ei…
         – Marja-Leena ei ole enää joukkueen jäsen. Etkö ollut kuuntelemassa kun asiastaan puhuttiin hänen selkänsä takana?
         – Mutta miksi?
         Puheenjohtaja huokaisi. Kaikki muutkin huokaisivat. Oli niin väsyttävää toistaa itseään sillä he toistivat itseään niin usein jo muutenkin, että se oli väsyttävää etenkin silloin kun sitä eritoten pyydettiin. He eivät koskaan toistaisi itseään pyynnöstä, sillä – juuri niin – he olivat muutosvastarintaliike. Puheenjohtaja huokaisi uudestaan, muut seurasivat perässä. Seurasi yleistä päänpyörittelyä. Oli tulossa kompromissi: he toistaisivat tämän kerran, vain tämän kerran koska poikkeus vahvistaisi säännön. – Koska Marja-Leena ehdotti että pidettäisiin julkinen kokous.
         Kops.
         – Mutta sehän on hyvä idea!
         – Eikä ole! Mehän puhumme. Me puhumme nyt. Tämä on julkinen tilaisuus. Kuka tahansa voi kuulla. Ketään ei estetä. Ei tämä nyt mitään seläntakanapuhumista ole!
         – Mutta mehän ollaan kellarissa! hiirulainen sanoi ja nosti kätensä pystyyn kohottaakseen samalla sanottavansa merkitystä. Ja pöytä sanoi kops sen vastapuoleisen jalan napsahtaessa lattiaan.
         – Nyt hiljaa, rillipää! Sinut otettiin tähän kokoukseen vaan pöydänpainoksi. Se oli muuten ennen Marja-Leenan homma.
         Syntyi valtava mekkala, jossa jokainen vuorollaan halusi välttämättä toistaa – nyt sitä ei pyydetty, joten he olivat vapaita toistamaan itseään niin paljon kuin tahtoivat – mitä kaikkea Marja-Leena oli tehnyt väärin, miten jo tämän yli-innovatiivinen ääni oli riipinyt heidän selkäpiitään pahemmin kuin kynnet liitutaululla ja miten tällä oli riittänyt loputtomasti kaikenlaisia pieniä kehittämisideoita. Ja kun kaikki olivat sanoneet kaiken kahteen tai kolmeen kertaan nopeasti peräkkäin ja harmonisessa kakofoniassa, tuli hiljaisuus kuin kaikki sanottava olisi sulanut miellyttävään yhteisymmärryksen lämpöön, jossa olisi voinut keittää vaikka toisinajattelijan.
         – Huhuu! Onko siellä joku? kuului äkkiä rautaoven takaa.
         – Ai perkele, se on Marja-Leena! Eikö kukaan kertonu sille että… Ssh!
         Marja-Leena veti oven auki ähisten ja puhisten ja kurkisti sisään. Tämän kasvoilla oli taas sellainen typerän onnellinen ja selkeän innovoiva ilme. Varmaan se kohta keksisi vaihtaa rautaoven liukuoveksi ja mitään liukuovea siihen ei tulisi, se oli muuten aika helkkarin varma juttu. – Mitäs te täällä?
         – Ei mitään, he sanoivat uskottavasti, sillä he olivat muutosvastarintaliikkeen historiassa ammattilaisia. – Kunhan istutaan. Ihana mekko muuten sulla. Viitsisitkö katsoa yläkerrasta oisko siellä jotain lukkorasvaa? Aina kun tuo oven avaa kuuluu ihan kauhea narina.
         Puheenjohtaja mietti hetken ja lisäsi sitten: – Mutta kai sä voit siihen jonkin muunkin ratkaisun keksiä.
         Marja-Leena lähti niiltä seisovilta, innovatiivinen kun oli. He odottivat hetken, kunnes muutoksen tuuli oli laannut ja lakannut pöllyttämästä heidän niskavillojaan.
         – Arvasinhan minä, että sillä siitä päästään.
         – No mutta miten tämä julkilausuma nyt sitten?
         – Pistä siihen, että jogurttipähkinät ovat nyt ja aina olleet ruskeita ja niin niitten kuuluu ollakin. Valkoiset on kuin pupun paskaa söisi.
         Kops. Kopskopskops.
         – Pupun papanat on itse asiassa…
         – Hiljaa! Ainakin minun lapsuudessa pupun paska oli valkoista ennen kuin eräs… Pöydän pimeimmällä reunalla vaiti istunut keski-ikäinen nainen nousi ja lähti hiippailemaan ovea kohti. – Hei, mihin sinä olet menossa? Tämä on kesken vielä. Ei olla puhuttu vielä edes pyöristetyistä nimikylteistä!
         – No kehitysyhtiö aukee kymmeneltä. Mun ainakin tarttee mennä avaamaan ovet.