”Kolumnisti-toimittaja-lyyrikko-dramaturgi Teemu Salohalmeella on takanaan lähes kymmenen vuoden ura useaan eri aikakaus- ja sanomalehteen kirjoittaneena toimittajana.”
Suomalaiseen kulttuuriin – konsertteihin, teatteriin, taidenäyttelyihin ja tapahtumiin – on livahtanut jostain kummasta uusi trendi.Viimeksi kuluneiden puolentoista kuukauden aikana olen törmännyt tähän jo kahdesti: kerran teatterissa ja kerran konsertissa.
Kutsun tätä ilmiötä todisteluksi vain koska en viitsi kutsua sitä aivopesuksi.
Näkemäni näytelmän käsiohjelma oli tyypillinen esimerkki paitsi taitavasti tehdystä markkinoinnista myös räikeästä todistelusta. Nelisivuiseen käsiohjelmaan, jossa ensimmäinen sivu oli omistettu julistekuvalle ja neljäs mainoksille, oli saatu mahdutettua niin vaikuttava määrä ehdollistamista, että itse B.F. Skinnerkin olisi voinut todeta vain että voihan rotta.
Läpyskän välistä löytyi puolet esityksen ohjanneen miehen elämänkaaresta sekä samankaltainen litania siinä esiintyneen näyttelijän urasta. Avainsanoja näissä luonnehdinnoissa olivat lukuisten kaupunkien ja julkkisten nimien lisäksi sanat ”vieraileva”, ”palkittu”, ”kymmeniä”, ”Euroopan kantaesityksiä”, ”ylistetty”, ”kiitetty” ja ”parhaan”. Kolmannella sivulla oli maininta näytelmän kantaesityksestä jossain päin suurta maailmaa. Sääli, ettei se ollut Covent Garden.
Konsertissa taas ohuen käsiohjelman virkaa hoiti lähes yhtä läpinäkyvä juontaja, joka listasi seikkaperäisesti kaiken, mitä esiintyjät ovat tehneet, mitä saavuttaneet ja miten kuuluisia ja merkittäviä ovat. Avainsanat osannette jo arvata.
Entäs tuleva musikaali Nine? Monenko kaupunginteatterin tai kaupungin freelance-näyttelijän nimet löydätte supertähtien eli Satu Silvon ja Sinikka Sokan nimien alta?
Alkaako valjeta?
”Tuona aikana Salohalme on luonut kymmeniä taidokkaita kolumneja, lukuisia kuvauksellisia reportaaseja, valtavan määrän syväluotaavia henkilöhaastetteluja sekä satoja analyyttisiä teatteri- ja elokuvakritiikkejä.”
Keskustelin asiasta erään kuvataiteilijan kanssa, joka ihmetteli tarvetta kirjoitella näyttelyyn kaikenlaisia kuvauksia omasta työstään ja intentioistaan. Hän ihmetteli, miksi ei riitä, että hänen työnsä puhuisivat puolestaan? Miksi hänen pitää vielä selitellä niitä?
Koska joskus se vain on tapa. Ja joskus – yhä useammin – kömpelö manipulointiyritys.
Tilaisuuksia järjestävät tahot pelkäävät kritiikkiä tai ovat tietoisia, että nyt tulee tuotettua paskaa, minkä vuoksi ne vetoavat yleisönsä julkkiskipeyteen ja medialukutaidottomuuteen ja puhuvat nämä ympäri käyttämällä hyväkseen parasta saatavilla olevaa auktoriteettia: historiaa. Eli mitä henkilö on tehnyt ennen, missä on tehnyt ja ennen kaikkea kenen kanssa.
Mitä se todistaa?
Mitä enemmän minua jonkin tai jonkun erinomaisuudesta vakuutellaan, sitä epäluuloisemmaksi tulen. Ja niin pitäisi tulla kaikkien muidenkin. Harva nielee sokeasti muitakaan aatteita ainakaan tiedostaessaan, että kyse todella on aatteesta. Mutta siinähän markkinoinnin nerokkuus onkin: se salaa aatteellisuutensa ja todelliset tarkoitusperänsä.
Jos esittäjä itse uskoo esitykseensä, hän pitää suunsa kiinni ja antaa työnsä puhua puolestaan. Siksi liiallisen todistelun täytyy sokean uskon sijaan herättääkin kysymys siitä, mitä tässä nyt myydään: valmiita mielipiteitä ja käsityksiä esityksestäkö? Se, joka luulee olevansa immuuni yleiselle mielipiteelle, voi tutustua sosiaalipsykologiaan; sitä ei kauaa tarvitse lukea ennen kuin jo törmää konformistisen käytöksen käsitteeseen.
Esityksistä saa pitää, mutta on kuitenkin järkevää varmistaa, onko oma mielipide esityksen statuksesta riippumaton. Ja ennen kaikkea: onko oma mielipide varmasti oma.
Aukko yleissivistyksessä – Julkkiskultti.
[…] Kolmas ja viimeinen ongelma on hype, jossa tulemmekin takaisin Suna Vuoreen. Olen seurannut Kristian Smedsin uraa usemman vuoden, lukenut kaikki näkemäni arvostelut ja rehellisesti voin sanoa, etten ole nähnyt ainuttakaan kielteistä arviota hänen esityksistään. Ehkä niitä on ollut, mutta minun yleisvaikutelmani esityksistä on yksiselitteisen positiivinen. Voihan olla, että Smedsin Mr. Vertigo on suurenmoinen, mutta kyse ei ole siitä: kyse on hypen luomasta imagosta ja siitä, ettei mikään eikä kukaan poikkea siitä. Ei myöskään Vuoren kritiikki: kehuja, ympäripyöreyksiä, kuvailuja ja retorisia kysymyksiä; haukkuja korkeintaan ihan rivien välistä. Ehkä. Keskeisintä tuntuu olleen jättää arvostelut tulkinnanvaraisiksi, jolloin ei menetä ystäviään eikä lukijoitaan, vaan kaikki voivat lukea sen, minkä haluavat nähdä. Onko se erittäin ammattitaitoista vai -taidotonta? Totuus on kuitenkin, että kukaan ei ole kaikkien mielestä niin hyvä. Hype on mediassa omituinen ilmiö: media luo hypen ja alkaa sitten itse uskoa siihen. Hype työntyy ihmisten tietoisuuteen kaikkialta läpäisten koko kyseisen taiteenkentän ja mikäli hypen liikkeellepaneva voima on Helsingin Sanomien lailla riittävän arvovaltainen, sitä on kenenkään hyvin vaikea kyseenalaistaa, varsinkaan lehden omien toimittajien. Koska jos kyseenalaistat, olet väistämättä paitsi vähemmistössä häviäjien puolella, myös väärässä. Se on kova paikka kriitikolle tai ihmiselle yleensä: olla eri mieltä valtaväestön kanssa. Sitä juuri on konformismi. […]