Tärkeintä on olla olematta väärässä

Perjantai-aamun Helsingin Sanomissa oli Suna Vuoren kirjoittama teatteriarvostelu Kristian Smedsin uutuusnäytelmästä Mr. Vertigo. Kritiikki herätti kyllä tunteita, mutta ei ehkä Suna Vuoren toivomia: etupäässä se muistutti siitä, mikä suomalaisessa taidekritiikissä mättää – ja miksi.
         Arvosteluja lähes kymmenen vuotta kirjoittaneena tietää kriitikon dilemman jo varsin hyvin. Se on se, kun pitäisi olla yhtä aikaa sekä yleisön että taiteilijan paras kaveri.
         Ja sitten vielä rakastaa itseään. Voin sanoa, ettei ole muuten ihan helppoa.

Aloitetaan kauempaa. Kritiikissä on monenlaisia ongelmia, joista osa johtuu arvostuksen puutteesta; teatterintekijöiden, kriitikoiden tai asiantuntemuksen. Lehdistössä kuvitellaan turhan usein teatteriesitysten, taidenäyttelyiden ja elokuvien olevan niin kaikkien yhteistä omaisuutta, että siinä missä kuka tahansa osaa niitä katsoa, osaa myös kirjoittaa niistä arvostelun.
         Tämän seurauksena sitten lähetellään elämässään ehkä puolenkymmentä kertaa teatterissa käyneitä kesätoimittajia arvostelemaan teatteriesityksiä, joita työryhmä on puurtanut kuukausikaupalla. Siitä loistaa vain arvostuksen puute. Mutta yllättäen, sepä ei olekaan ongelma. Miksei?
         Kokematon kriitikko ei kykene analysoimaan esitystä, ei tunne tai ymmärrä draamaa tai osaa eritellä omia ajatuksiaan teosta seuratessaan. Minkä seurauksena hän kehuu näkemänsä läpikotaisin, ihan vaan kaiken varalta, koska kehuistahan ei tule paskaa palautetta. Valitettavasti tämä ei koske ainoastaan kesätoimittajia, vaan useimpien lehtien kulttuuritoimittajia ja avustajia.
         Asiantuntemattoman ja läpikehuvan arvostelun seuraus on se, että kaikki ovat tyytyväisiä. Paitsi se toinen kriitikko, joka on tehnyt analyyttisemmän, dekonstruktiivisemman, kriittisemmän tai jopa yksiselitteisen kielteisen arvion. Yleisö on vastakkaisuuksista hämillään, mutta kääntyy aina uskollisen lampaan tavoin suuremman ja merkityksellisemmän sanomalehden arvion puoleen: koska tämä on Helsingin Sanomat, sen täytyy olla oikeammassa.
         En minäkään saanut enää huonoa palautetta aloitettuani Keskisuomalaisessa, mutta sitä ennen kyllä. Ja kun lukeva ja mahdollisesti esityksen nähnyt ja siitä vieläpä maksanut yleisö antaa palautetta, siitä ovat käytöstavat kaukana.

Ollessaan kriittinen ottaa riskin ja voi käydä näin. Keskustelu alkoi arvioituani Aki Kaurismäen elokuvan Laitakaupungin valot kyseenalaistaen maestron, jonka asemaa elokuvamaailmassa voi varmaan aiheellisesti verrata Kristian Smedsin asemaan teatterimaailmassa. Huomatkaa suuresti arvostamani ja minulle paljon opettaneen lehden tuottaja Lasse Purokurun hieno kuittaus taitossa - käytännössä siis sopivasti otsikoidun mainoksen sijoittamisessa. Klikkaa suuremmaksi. (Suur-Jyväskylän lehti 15.2.2006).

Osaamattomuuden, pelkuruuden tai välinpitämättömyyden lisäksi kriitikon täytyy ottaa huomioon myös miellyttämisentarve. Ei kriitikkokaan osaa olla loukkaantumatta tai pelkäämättä haukkuja, paitsi jos asuu erakkona Sääksmäen lähistöllä. Eräs Keskisuomalaisen kriitikko oli saanut siipeensä joskus niin pahasti – ymmärtääkseni uhkauksiakin -, että myönsi minulle reilusti pelkäävänsä sanoa esityksistä enää mitään pahaa. Hän kuitenkin jatkoi työtään ja lehti antoi jatkaa.
         Kaikkein tärkeintä kriitikolle, kuten kaikille ihmisille, on arvostus: tunne siitä, että hänen mielipidettään ja asiantuntevuuttaan kunnioitetaan vaikkei esityksestä oltaisikaan samaa mieltä. Se vain toteutuu ani harvoin: liian usein toisen mielipide otetaan loukkauksena ja siihen suhtaudutaan asiaankuuluvasti.

Minun vastaukseni edelliseen samaisen sivun alareunasta. Klikkaa suuremmaksi.

         Isomman lehden umpiossa on turvassa siltä, mitä muut mitättömät pikkukriitikot pienemmissä lehdissä tekevät, koska minähän olen isommassa lehdessä töissä ja tiedän paremmin. Mutta sielläkään ei ole turvassa taiteentekijöiltä.
         Uskon vakaasti – koska en ole muutakaan havainnut – siihen, että kunkin taidealan ammattikriitikot (ei peruskulttuuritoimittajat) ovat niitä, joista itsestään ei koskaan tullut kritisoimansa taiteen ammattilaisia. Eli George Bernard Shaw’n sanoin: ne jotka osaavat, tekevät – ne jotka eivät, opettavat.
         Tästä kumpuaa tarve olla kaveria näyttelijöiden, kuvataiteilijoiden, ohjaajien ja kirjailijoiden kanssa. Yhteenkuuluvuudesta, tarpeesta olla siinä seurassa, jossa tuntee olevansa kaltaistensa kanssa. Ymmärrettävää, mutta kritiikin kannalta taas aika hankalaa. Eräs toinen Keskisuomalaisen teatterikriitikko istui kapakassa arvostelemiensa taiteilijoiden kanssa ja sitten kirjoitteli melko myötäsukaisia arvioita. Ja haukkui minut kollegiaalisesti yleisönosastolla minun mielipiteistäni.
         Tunnistan tämän itsekin, koska olin melko hyvissä väleissä Jyväskylässä teatterin henkilökunnan kanssa, ainakin aina silloin, kun olin sanonut jotain kaunista. Ja sehän on tietenkin todella iso ongelma: oletko ammattilainen vai pidätkö samanhenkiset ystäväsi? Ei kaikissa töissä joudu tekemään sellaisia valintoja. Minä valitsin melkein aina (aivan!) työni ja lukevan yleisön, mutta oli hetkiä, kun piti todella miettiä sitä, kelle on oltava lojaali.

Kolmas ja viimeinen ongelma on hype, jossa tulemmekin takaisin Suna Vuoreen.
         Olen seurannut Kristian Smedsin uraa usemman vuoden, lukenut kaikki näkemäni arvostelut ja rehellisesti voin sanoa, etten ole nähnyt ainuttakaan kielteistä arviota hänen esityksistään. Ehkä niitä on ollut, mutta minun yleisvaikutelmani esityksistä on yksiselitteisen positiivinen. Voihan olla, että Smedsin Mr. Vertigo on suurenmoinen, mutta kyse ei ole siitä: kyse on hypen luomasta imagosta ja siitä, ettei mikään eikä kukaan poikkea siitä.
         Ei myöskään Vuoren kritiikki: kehuja, ympäripyöreyksiä, kuvailuja ja retorisia kysymyksiä; haukkuja korkeintaan ihan rivien välistä. Ehkä. Keskeisintä tuntuu olleen jättää arvostelut tulkinnanvaraisiksi, jolloin ei menetä ystäviään eikä lukijoitaan, vaan kaikki voivat lukea sen, minkä haluavat nähdä. Onko se erittäin ammattitaitoista vai -taidotonta?
         Totuus on kuitenkin, että kukaan ei ole kaikkien mielestä niin hyvä.
         Hype on mediassa omituinen ilmiö: media luo hypen ja alkaa sitten itse uskoa siihen. Hype työntyy ihmisten tietoisuuteen kaikkialta läpäisten koko kyseisen taiteenkentän ja mikäli hypen liikkeellepaneva voima on Helsingin Sanomien lailla riittävän arvovaltainen, sitä on kenenkään hyvin vaikea kyseenalaistaa, varsinkaan lehden omien toimittajien. Koska jos kyseenalaistat, olet väistämättä paitsi vähemmistössä häviäjien puolella, myös väärässä.
         Se on kova paikka kriitikolle tai ihmiselle yleensä: olla eri mieltä valtaväestön kanssa. Sitä juuri on konformismi.

Kriitikon dilemma on se, että tekemällä työnsä hyvin, kaikki vihaavat – tekemällä sen huonosti, vihaa itseään. Ainakin pitäisi vihata itseään, mutta sekään ei taida valitettavasti nykyään enää toteutua. Useat taiteilijat ovat kuitenkin pettyneitä kritiikin nykytasoon. Jotkut heistä, ainakin ne älykkäät taiteilijat, jotka ymmärtävät kritiikin merkityksen, ovat pettyneitä kritiikin ja analyysin puutteeseen; loput ovat pettyneitä siihen, kun haukutaan.
         Olen melko varma, että Smeds juuri tällaisena älykkäänä ihmisenä nauraa paskaisesti nähdessään, minkä kuvan kritiikit kerta kerran jälkeen hänestä antavat. Ja ehkä hän juuri siksi vie taiteensa niin pitkälle nähdäkseen, että milloin viimein jollakulla olisi kanttia sanoa jotain.
         Mutta miksi sanoisi? Meidän taiteemmehan on maailman parasta. Virheetöntä ja kaunista.
         Kaipaan Jukka Kajavaa.