Mitä tulee kysymykseen siitä, voiko kirjallisuus vanhentua ja muuttua tietyn ajan kuluttua sisällöllisesti irrelevantiksi, kuulun – tietenkin – enemmän siihen ryhmään, jonka mielestä totta helkkarissa voi, miksikäs ei voisi? Kirjallisuuspuritaanit purisevat, miten kirjallisuudella on aina itseisarvonsa vaikka ihan historiallisena representaationa siitä, miten aikoinaan on kirjoitettu, ajateltu ja että sehän on, herra paratkoon, taidetta!
– Ja sitä paitsi, ainahan on ajankuva! ne sanovat.
He ovat täysin oikeassa.
Ajankuva on erittäin tärkeä osa kaikkea taidetta, katsoipa vaikka ITV:n suurenmoista Hercule Poirot -tulkintaa, jossa miljööllä on valtavan suuri merkitys, tai sitten jotain kulttielokuvaa, vaikkapa Ridley Scottin Blade Runneria. Ajankuva on tärkeä siksi, että sen kautta kirja viestii siitä ajasta, jossa se on kirjoitettu. Eikä hyvä science fiction kirja tai elokuva tai tv-sarja vanhene sittenkään kun tulee vuosi 2052 eivätkä autot vieläkään lennä, koska sen sisältö on jossain toisaalla.
Mutta ongelmallinen kirja on silloin, jos sen ajankuva on sen ainoa sisältö ilman että sillä olisi laajempaa temaattista yhteyttä nykyaikaan tai ihmiseen ylipäätään. F. Scott Fitzgeraldin The Great Gatsby eli suomeksi Kultahattu on vähän tällainen teos.
Fitzgeraldin kirjan minä-kertoja, Nick, asuu fiktiivisessä West Eggin kaupungissa, jonka Fitzgerald mallinsi Manhattanin itäpuolella sijaitsevan Great Neckin pohjalta. Nickin pienimuotoinen ja vähäeleinen talo sijaitsee arvostetulla asuinalueella ja aivan hänen naapurissaan on hulppea lukaali, jonka omistaa mies, josta ei tunnuta tietävän oikein mitään.
Tämä mysteerimies on tietenkin tarinan nimihenkilö Jay Gatsby.
Tähän asti kaikki hyvin: kuka on Jay Gatsby ja onko tämä tosiaan tappanut jonkun, kuten huhu kertoo? Pitääkö paikkansa, ettei hän ole koskaan ollut sodassa, kuten sanoo olleensa? Onko hän ryöstänyt rahansa? Onko hänen opiskeluhistoriansa väärennetty? Kaikki nämä huhut kiertävät kaupungissa ja kaikissa niissä hulppeissa juhlissa, jotka Gatsby ystävilleen ja kaikille loismaisesti paikalle ryntääville pintakiitäjille järjestää.
Ensimmäinen virhe, jonka Fitzgerald tekee, on että hän tuo Gatsbyn esille liian aikaisin, mikä alkaa häivyttää mysteeriä tämän ympäriltä ja jännitettä kirjasta. Varsinkin, kun Jay Gatsby ei vaikuta ulkonaisestikaan kovin kummoiselta tyypiltä: komea, ehkä, mutta ei ainakaan dialogisella tasolla kovin mielenkiintoinen. Nick ystävystyy – täysin selittämättömästi ja perusteetta – Gatsbyyn, joka lopulta kertoo Nickille itsestään kaiken.
Virheet kolme ja neljä: paitsi että Gatsbyn taustarina paljastetaan hyvissä ajoin, kirjan puolivälin paikkeilla, se paljastetaan kertomalla. Kertominen ei ole mikään absoluuttinen synti, jos kerrontaa harrastaa lyhyessä ja vähemmän merkityksellisessä pätkässä, mutta Gatsbyn tarina saattaa olla sivujen mittainen – ja sen sijaan, että sen kertoisi Gatsby Nickille, tarinan kertookin lukijalle Nick jonain minkä Gatsby hänelle ”jokin aika sitten” kertoi. Näin lukijalta riistetään kaikki samaistumisen mahdollisuudet ja kirjasta viimeinenkin jännite.
Sitäkin suurempi ongelma on kirjan kertoja Nick, joka on täysin persoonaton, mielenkiinnoton ja tylsä tyyppi. Hänessä ei ole kertojalta vaadittavaa karismaa tai pienen pientä särmää, joka tekisi hänestä vetävän tai moniulotteisen hahmon. Sen sijaan Nick kulkee läpi tarinan kuin haamukirjoittaja raportoiden kaiken näkemänsä kuivakkaan yksinkertaisesti lukijalle. Jos mahdollista, Nickistä saa kiinni vielä Gatsbyakin huonommin. Onkin aika vaikea ymmärtää, miksi Fitzgerald on valinnut ensimmäisen persoonan kertojan kolmannen persoonan sijaan, etenkin kun kolmannen persoonan kertoja olisi voinut rikastuttaa ja avata tarinaa näkökulmatekniikkansa ansiosta.
Tämä on tietenkin ikävää, jos on minun kaltainen lukija, jolle syvälliset ja edes jollain tavalla pyöreät henkilöhahmot ovat tärkeitä. Tosin aivan yhtä tärkeää minulle on sisältökin. Gatsbyn teema vaikuttaa ensimmäisten kymmenien sivujen perusteella olevan identiteettikysymyksessä ja huhussa: mikä on totta, mikä ei ja miten se vaikuttaa ihmisen vastaanottoon? Tosin siinä vaiheessa, kun Gatsbyn tausta paljastuu eikä osoittaudu huhujen vertaiseksi, käy myös ilmi, ettei teema ollutkaan tämä.
Teema tulee ilmi vasta viimeisten kymmenen sivun aikana. Osoittautuu, että se on merkityksessä: mitä ihminen merkitsee kenellekään? Se on aika yllättävää, ottaen huomioon ettei teema ole ollut ennen sitä ollut millään tavalla esillä muuta kuin korkeintaan huhu-kysymyksen kautta – mutta se näkökulma ei voi pitää paikkaansa, koska Nickin lisäksi kukaan muu ei saa tietää Gatsbyn todellista menneisyyttä, mistä syystä Gatsbyn luulisi pysyvän ihmisten mielestä edelleen yhtä mielenkiintoisena. Mutta kun ei: Gatsby hylätään.
Tässä yhteydessä voidaan palata siihen ajankuvan käsitteeseen. Fitzgerald kirjoitti kirjan 1920-luvulla, jolloin Yhdysvaltain talous oli paitsi valtavassa nousussa, myös koko maa oli kieltolain alainen. Tämän seurauksena monista tuli miljonäärejä trokauksella, kuten myös Gatsbystä. Kirjan pääasiallinen sisältö onkin yläluokkaisuuden ja pintoliidon kuvauksessa, jossa kaikki haluavat olla ja ovatkin rikkaita ja enemmänkin kuin sidoksissa ihmisiin, he ovat sidoksissa rahaan.
Ongelma on siinä, että näin ei ole enää, vaan yhteiskunnasta on mm. sosiaalisen median ansiosta tullut entistä avoimempi ja sosiaalisempi. Maailman avauduttua tunnemme ihmisiä niin paljon enemmän, ettei meidän tarvitse olla enää tekemisissä sellaisten kanssa, jotka ovat meidän kanssamme vain saadakseen imartelua tai tunteakseen ylemmyyttä. Sen voi sanoa vaikkapa niin, että keskiluokkaisten ja köyhien kulttuuri ja sosiaalinen piiri on aivan yhtä yhteisöllinen kuin Fitzgeraldin rikkaiden.
Tässä mielessä The Great Gatsby on kirja poikkeuksellisesta ajasta sekä poikkeuksellisesta ihmis- ja yhteiskunnasta, joita ei enää ole. Temaattisesti Fitzgeraldin kirjassa ei ole enää yhtymäkohtaa nykyaikaan. Mitä tulee teoksen kirjalliseen arvoon, joka sillä sanotaan olevan ”yhtenä parhaista 1900-luvulla kirjoitetuista kirjoista, sanoisin vain, että epäilenpä. Se on rakenteellisesti kyseenalainen, kerronnallisesti keskittymätön ja henkilökuvauksellisesti yksiulotteinen ja tavallinen. Eroavia mielipiteitä löytyy varmasti maasta, jossa tämä kuuluu koulujen pakolliseen lukemistoon.
Mainittakoon vielä, että mm. Moulin Rougen ohjannut Baz Luhrmann harkitsee tekevänsä Gatsbysta elokuvan, jossa Gatsbya näyttelisi Leonardo di Caprio. Lykkyä tykö.
Jätä kommentti