Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Katso ja kadu

Jatketaanpas vielä Suomen suosituimmasta puheenaiheesta eli erityisherkkyydestä. Niin, niin, meistä hölmöistä jotka ilmeisesti eivät tee mitään muuta kuin itkevät päivät pitkät.
      En edes viitsi oikaista sellaisia, netistä löytyy tietoa kosolti sellaisille, joita se oikeasti kiinnostaa. Kaikkia muita mikään maailman tieto ei riitä vakuuttamaan.

Olen nyt noin viikon verran ollut erityisherkkien keskuudessa, osallistunut ja seurannut keskustelua. Tuona aikana olen joutunut myöntämään oman naiiviuteni: erityisherkkyys ei tätä maailmaa pelasta.

Lue lisää »

Mainokset

Erityisherkkyys

Kun jokin asia saapuu Suomeen, se on ehtinyt olla maailmalla yleensä jo vuosikausia. Se on hiljalleen kasvanut ja kerännyt näkemyksiä ja materiaalia sekä ihmisiä puolesta ja vastaan. 
         Ja sitten kun se tulee Suomeen, se tulee rysäyksellä. Ja hetken ajan tuntuu ettei täällä mistään muusta puhutakaan. Viimeisimmäksi Elaine Aronin jo 1990-luvulla lanseeraama käsite ”erityisherkkä”.
         En lähde tässä yhteydessä avaamaan käsitettä sen enempää, siitä on tietoa niin suomeksi kuin englanniksikin aivan riittävästi, jos sitä vain haluaa. Haluan kirjoittaa erityisherkkyydestä ja sen vastaanotosta enemmänkin yhteiskunnallisesta näkökulmasta.
         Niin ja minä olen myös erityisherkkä. Mutta ei siitäkään sen enempää. 

Lue lisää »

Fair

En tiedä miten se tapahtui ennen, mutta Internet on helpottanut uusien ilmiöiden ja/tai tuotemerkkien lanseerausta ja läpilyöntiä. Tosin siinä missä näitä ilmiöitä syntyy nopeasti, niiden elinikä myös on epäilemättä lyhentynyt aiemmista.
      Joka tapauksessa blogistit ja verkkomediat levittävät hyvin avuliaasti tietoa tuotemerkeistä, joista ei muuten koskaan välttämättä olisi tullut mitään. Hetken ajan ne elävät huomion keskipisteessä ja sitten vaipuvat pikkuhiljaa unohduksiin uuden ilmiön tieltä.
      Viimeisin sosiaalisen median lävistänyt tulokas on FAIR. Se on ainutlaatuisinta, mihin minä olen törmännyt. Se voi olla lähtökohtansa ansiosta myös kaikkein pitkäikäisin.

Lue lisää »

Tiettyyn ikään asti sitä luulee tuntevansa ihmiset, ihmistyypit ja varsinkin tietyt läheiset ja tutut ihmiset, ja uskoo voivansa luottaa, jos ei mihinkään muuhun, sukulaisuuteen.
         Kunnes sitten riittävän vanhaksi eläessään ja kokemuksia kartutettuaan sitä joutuu joku päivä hyväksymään sen, ettei ole olemassa mitään, mikä takaisi että ihmiset ovat huomaavaisia ja kohteliaita toisilleen. Ei verisiteitä, ei menneitä palveluksia, ei huomaavaisuutta, ei mitään. Koska kaikki voi muuttua yhdessä hetkessä.
         Että ihmiset liian herkästi antavat vallan sille, mille se ei kuulu, ja vihaavat, kadehtivat, arvostelevat ja halveksivat ja tunteiden vallassa näkevät sen vielä oikeutetuksi.
         Minäkin tein sitä aikoinaan paljon ja uskoin olevani aina oikeassa. Ja vaikka olen saattanutkin olla oikeassa asiatasolla, reaktioni ovat olleet liian voimakkaita. Olen kokenut asioista tunteita, jotka eivät millään mittakaavalla vastaa asian suuruutta. Tunteet ovat vallanneet minut.
         En ole suinkaan ainoa.

Lue lisää »

Wicked

Piipahdettiin koko perhe muutaman päivän lomalla Lontoossa. Osasin arvata sen jo lähtiessäni, mutta viimeistään Lontoon katuja kulkiessa, lukuisia teattereita ohittaessa ja punaisten bussien kyljistä tuijottavia mainoksia katsoessa tiesin, että jotain on nähtävä. Lontoossa ei käydä edes yhtä teatteriesitystä näkemättä.
      Tosin vaikka yhden näkee, monta jää näkemättä. Jo pelkästään musikaaleista vastaan tuli Les Misérables, Phantom of the Opera, Miss Saigon, The Book of Mormon, Wicked, The Lion King, Thriller Live, The Bodyguard, Charlie and the Chocolate Factory ja Jersey Boys.
      Näistä mielenkiintoisimmat olivat neljä ensimmäistä. Näistä olin nähnyt Les Misérablesin elokuvana (loistava musiikki, heikko dramaturgia) ja Phantom of the Operan Lontoossa vuonna parikymmentä vuotta sitten. Miss Saigonia on kehuttu kovasti, mutta se oli jo vanha musikaali ja myös vähän kauempana hotellistamme. Jäljelle jäi siis oikeastaan The Book of Mormon ja Wicked.
      Näistä kahdesta The Book of Mormon on tällä hetkellä kuuluisin ja menestynein musikaali sekä Yhdysvalloissa että Englannissa, palavan ironinen katsaus mormoniuteen mutta myös uskontoon ylipäätään – mistä syystä siihen on myös täysin mahdotonta saada lippuja lyhyellä varoitusajalla, teatterin edessä kulki jono siitä ohi mennessäni.
      Niinpä jäljelle jäi Wicked.

Lue lisää »

(Itse)kritiikki

Kun en enää ole kriitikko – mistä olen vain hyvillään -, on ihan eri tavalla mukavaa ja vapauttavaa pohtia taiteellista kritiikkiä.
      Mikään ei tietenkään ala tyhjiöstä ja tämänkin pohdinnan taustalla on eilisiltana käyty keskustelu siitä, millaista on hyvä kritiikki, mikä on kritiikin tehtävä ja onko oikeaa tai väärää. Mutta myös se, kun kuulin millaista paheksuntaa eräs virkistävän hienosti kirjoitettu ja perusteltu teatterikritiikki oli herättänyt kritiikin kohteeksi joutuneessa paikallisessa taidelaitoksessa.

Lue lisää »

Viimeinkin tiedän, miksi ihmiset tekevät teatteria. Harjoitusajan takia!
      Joo, joo, tietenkin sitä tehdään – tai pitäisi tehdä – myös sanottavan vuoksi, mutta harjoitusajassa on jotain uniikkia. Siinä on kollaboratiivisuutta (hah, näytinpäs teille) parhaimmillaan, kun homma alkaa tulla kasaan ja eri tekijät ovat tekemisissä keskenään heitellen ideoita siitä, miten näkevät kohtauksen menevän parhaiten. Käsikirjoittaja kuulee, miten typerältä ne sanat käytännössä kuulostavat ja on pakotettu arvioimaan uudelleen ne kaikki hienot kirjoitusvaiheessa saamansa oivallukset.
      ”Paskaa! Ei toimi! Vaihdetaan!”
      Mistäkö tämän nyt tiedän? Koska ohjaan parhaillaan ensimmäistä esitystäni. Kuin sattumalta olen sen myös kirjoittanut. Ohjaaja ja käsikirjoittaja ovat eri mieltä tekstin laadusta. Ohjaajan mielestä teksti on ajoittain kömpelöä. Käsikirjoittaja kehottaa ohjaajaa painumaan vittuun mielipiteineen.
      ”Tämä on taidetta!”

Lue lisää »