Ihminen osaa olla luova etsiessään keinoa olla hyväksymättä toisten ihmisten tunteita. Vanhoina hyvinä jussipaita-aikoina, jolloin eli sellaisia hienoja miehiä kuin Tapio Rautavaara, käskettiin olemaan ”valittamasta kuin akka” ja ”miehistymään”.
Mieskuvan laajentuessa entistä suvaitsevaisemmaksi sukupuoleen vetoaminen on käynyt vähän hankalaksi, joten jotain uutta on ollut keksittävä.
Onneksi hädän ollessa suurin kuvaan asteli Tuomas Kyrö.
Mielensäpahoittaja. Se on titteli, joka voidaan julkisessa keskustelussa liittää nykyään ihmisiin kuin tohtori, kansakoulunopettaja tai nimismies niinä vanhoina kunnon aikoina. Myös naisiin – siinäpä teille tasa-arvoa.
”Mielensäpahoittajalla” voidaan nimetä ihmisen mikä tahansa tunnereaktio mitättömäksi ja asiattomaksi ikään kuin olisi olemassa jokin yksi spesifi konteksti, jossa mielensä sopii pahoittaa. Kontekstin tietenkin määrittelee joku ulkopuolinen.
Termi on myös hämmästyttävän argumentatiivinen, sillä kun voi torjua mitkä tahansa argumentit ilman, että torjujan itsensä tarvitsee esittää mitään perusteluja. Sitä on ns. dissaus.
Tähän tyyliin:
”Alkoholimainontaa on syytäkin vähentää, sillä kun viina poistuu markkinoinnista, samalla vähenee myös juomista romantisoiva ja nuoriin vetoava alkoholikulttuuri. Se toivottavasti saa nuoret suhtautumaan alkoholiin realistisemmin ja olemaan ajautumatta ongelmakäyttäjiksi.”
”Niin, no tämä on nyt taas ihan tyypillinen mielensäpahoittajan kommentti. Mitä, samalla logiikalla sinun mielestä pitäisi varmaan kieltää romantiikka ettei se saa ihmisiä innostumaan pornosta? Voi jeesus. Kukkahattu nyt pois päästä siellä!”
Ironisinta ”mielensäpahoittajassa” on se, että todellisuudessa se on vähintään toisen polven mielenpahoitusta: termiä käyttävät pahoittavat mielensä mielensäpahoittajasta.
Heidän mielestään kyse ei ole siitä; he eivät pahoita mieltään, he vain osoittavat miten älyttömistä asioista ihmiset itkevät! He ovat omasta mielestään fiksuja, argumentatiivisia ja järkeviä aikuisia ihmisiä, jotka osaavat suhteuttaa asiat oikein. Toisin kuin nämä helvetin vinkujat, jotka pahoittavat mielensä ihan kaikesta!
Valitettavasti se ei osoita mitään niistä asioista, joita termin käyttäjät kuvittelevat sen osoittavan. Sen sijaan se on merkki kypsymättömyydestä käsitellä ja hyväksyä toisten ihmisten tunteita, ymmärryksen ja kunnioituksen puutetta omasta itsestä poikkeavaa erilaisuutta kohtaan ja ihan yksinkertaisesti vain huonoa käytöstä.
Silti tämän kaltainen keskustelutapa on hyvin vallitseva suomalaisessa nykykulttuurissa. Tällaista asennetta käyttävät jopa monet fiksuina pitämäni korkeasti koulutetut ihmiset.
Eniten minua hämmästyttää reflektion puute: miksi toisen tunteet ärsyttävät minua näin kovasti, että minun pitää leimata heidät ja heidän tunteensa muotisanalla mitättömiksi? Miten koen tällä tavalla edistäväni itse asiasta käytävää keskustelua?
Jokaisella ihmisellä on oikeus tunteisiin. Joka ikisellä. Joillain tunteet ovat voimakkaampia kuin toisilla, se ei suinkaan tarkoita että se olisi väärempi tapa suhtautua asioihin.
Minusta nyt vaan on ihan käsittämätöntä, että ihmisiltä viedään oikeus reagoida asioihin omalla tavallaan. Mutta ehkä teen tässä nyt niin itsekin? Monennenko polven mielensäpahoittajan se minusta tekee?
Aukko yleissivistyksessä 
Vastaa