Jokotai

Maailman väsyneimpiä fraaseja on: ”Asiat eivät ole niin mustavalkoisia.” Fraasissa väsyttää paitsi se, miten sitä käytetään argumenttina kun ei mitään muuta argumenttia löydy, myös se että fraasi itsessään edustaa juuri mustavalkoista ajattelua: joko on tai ei ole mustavalkoisia asioita. Tätä ironiaa fraasin käyttäjät harvoin itse huomaavat, vaan ovat tyytyväisiä omaan lainattuun sanavalmiuteensa.
      Todellisuudessa maailmassa on mustavalkoisia asioita. Tai eiväthän ne ole maailmassa, koska maailma ei pidä sisällään minkäänlaisia arvolauselmia, vaan siinä miten ihminen asiat havainnoi tai arvottaa – ihminen vaan monimutkaistaa asiat joko päättämättömyyttään tai ettei uskalla ottaa vastuuta mielipiteistään. Asioista voi – ja aika ajoin pitää – päättää, että se on nyt näin. Se ei tarkoita, että asia olisi faktisesti vain ja ainoastaan näin, vaan että olen sitä mieltä.
      Mutta suurin osa asioista ja ideoista sijoittuu mustavalkoakselilla johonkin kahden ääripisteen välille. Ei ole ”joko-tai”, vaan ”enemmän-vähemmän”, jolloin joko-tai on siis yhtä kuin maksimaalisesti ja minimaalisesti.
      Tämä pitkä johdanto, jota kukaan teistä ei jaksanut lukea, johtaa kysymykseen erityisherkkyydestä.
      Taas?! Voi huoh.

Viimeaikaisesta keskustelusta on tullut tunne, että erityisherkkyyteen suhtaudutaan juuri näin: joko on tai ei ole herkkä. Että yhdessä nurkassa jurpattavat erityisherkät, toisessa ei-erityisherkät.
      Todellisuudessa kaikki maailman ihmiset ovat yhtä joukkoa, jossa kaikki ihmiset jakaantuvat eri kohtiin pitkällä herkkyysakselilla. Joku on vähän herkempi kuin toinen, joku enemmän ei-herkempi kuin muut. Jossain kohtaa vastakkaisissa päissä akselia on kaksi punaista viivaa: toisessa päässä sen ylittävistä ihmisistä tulee määritelmällisesti narsisteja ja psykopaatteja, toisessa erityisherkkiä. Suurin osa ihmiskunnasta on siellä välillä jossain, keskipisteen molemmin puolin, todennäköisesti Gaussin käyrän mukaisesti.
      Ongelmana tällaisessä jana-ajattelussa on se, että aivan kuin sen toiseen päähän sijoittuvat psykopaatit, myös sen toisella laidalla kyyröttävät erityisherkät ovat patologisesti ”erityisiä”. Eikös sana ”erityinen” siihen viittaakin? Liian jotain. Erityislapset, erityistapaus, eriytetty, erityinen-erityinen.
      Mistä puolestaan seuraa välittömästi kyse arvotuksesta: jos janan toisessa päässä ovat pahat, pahat psykopaatit, niin mitenkäs enkelimäisiä nämä janan toispäiset erityisherkät sitten ovat? Miten erityisiä ja enkelimäisiä erityisherkät kuvittelevat olevansa? Parempia kuin muut?

Vastauksena kysymykseen, erityisherkät eivät ole enkeleitä. He ovat täsmälleen samanlaisia ihmisiä kuin muutkin, vain herkempiä. Se ei ole yhtä kuin virheettömiä tai täydellisiä tai hyvyyden ruumiillistumia. Niitä heissä on aivan yhtä paljon kuin ei-erityisherkissäkin. Erityisherkkyys ei tee heistä myöskään rikkinäisiä tai viallisia.
      Erityisherkät eivät kuvittele olevansa muita erityisempiä, itseasiassa aivan liian usein päinvastoin. Heitä – meitä – ollaan kuitenkin käsitteenä jakamassa jonkinlaiseen erityisten ja vaativien joukkoon, jotka tarvitsevat erityiskohtelua, erityisolosuhteita ja erityishuomiota.
      Mutta onko kyse pelosta, että antamalla erityiskohtelua erityisherkille, se annetaankin pois ei-erityisherkiltä, joiden etu se on tähän asti ollut? Koska miksi erityiskohtelusta tulisi erityistä kun sitä annetaan erityisherkille, mutta se on täysin normaalia kun siitä nauttii valtaväestö?
      On se jännä.