Katso ja kadu

Jatketaanpas vielä Suomen suosituimmasta puheenaiheesta eli erityisherkkyydestä. Niin, niin, meistä hölmöistä jotka ilmeisesti eivät tee mitään muuta kuin itkevät päivät pitkät.
      En edes viitsi oikaista sellaisia, netistä löytyy tietoa kosolti sellaisille, joita se oikeasti kiinnostaa. Kaikkia muita mikään maailman tieto ei riitä vakuuttamaan.

Olen nyt noin viikon verran ollut erityisherkkien keskuudessa, osallistunut ja seurannut keskustelua. Tuona aikana olen joutunut myöntämään oman naiiviuteni: erityisherkkyys ei tätä maailmaa pelasta.

Erityisherkkyys on vain sana, jolla pystytään selittämään, miksi osa ihmisistä (noin 20 % väestöstä) tuntee asiat niin voimakkaina kuin tuntee. Liittyy erityisherkkyyteen paljon muitakin piirteitä – niistä voitte lukea muualta -, mutta yksi asia, mitä se ei selvästikään automaattisesti mukanaan tuo, on humanismi. Ja oli minulta hyvin typerää ja naiivia niin olettaakaan.
      Olen tämän viikon aikana ymmärtänyt, ettei mikään yksittäinen piirre tee kenestäkään sallivaa, keskustelukykyistä, analyyttistä ja syvällistä ihmistä. Erityisherkät ovat ihmisiä siinä missä kaikki muutkin, vain heidän hermostonsa toimii vähän eri tavalla – mutta heidän päänsä ja sydämensä tekevät samat virheet kuin kaikilla muillakin.
      Toisin sanoen, erityisherkkä ei ole herkkyytensä vuoksi sen parempi – tai huonompi – ihminen kuin kukaan muukaan. Sen takia heitä ei siis ainakaan tarvitse oudoksua.

Olen kuluneen viikon aikana todistanut useita tapauksia, joissa erityisherkät – tai ainakin sellaisiksi itsensä määritelleet, sillä minähän en voi tietää – ovat toisia huomioimatta, itsekkäästi loukkaantuen hyökänneet, satuttaneet ja riidelleet asioista, jotka olisivat sivistyneemmällä käytöksellä ratkenneet paljon sujuvammin ja humaanimmin. Olen nähnyt epäluuloa, ennakkoluuloja ja voimakkaita asenteita, kaikkea mitä en osannut odottaa.
      Erityisherkillä tunteet saattavat läikähtää nopeasti, mutta minä en ole varma, voiko sitä käyttää selityksenä huonolle käytökselle. ”Minä olen erityisherkkä, minä olen tällainen!”
      Ei kai nyt sentään?

Ihmisiä on niin monenlaisia riippumatta siitä, mikä heidän määreensä tai diagnoosinsa on. En edes oikein usko enää diagnooseihin.
      Pettynyt? Olen. Ainakin itseeni. Erityisherkkyydestä ei ollut takeeksi kunnioituksesta, vaikka samoissa ympyröissä tapasinkin joitain fiksuja ja maailmankatsomukseltaan hyvin kaltaisiani ihmisiä – mutta he eivät ilmeisesti olleet sitä erityisherkkyytensä vuoksi. En tiedä.
      Erityisherkkyydestäni oletettavasti johtuu, että otan tällaiset asiat hyvin raskaasti. Mutta naiivius on naiiviutta. Se ei herkkyydellä selity.
      Pidän siitä silti kiinni, sillä ilman sitä menettäisin itsestäni jotain sellaista, mitä minun mielestä kenenkään ei pitäisi menettää. Luottamuksen. Toivon.