Erityisherkkyys

Kun jokin asia saapuu Suomeen, se on ehtinyt olla maailmalla yleensä jo vuosikausia. Se on hiljalleen kasvanut ja kerännyt näkemyksiä ja materiaalia sekä ihmisiä puolesta ja vastaan. 
         Ja sitten kun se tulee Suomeen, se tulee rysäyksellä. Ja hetken ajan tuntuu ettei täällä mistään muusta puhutakaan. Viimeisimmäksi Elaine Aronin jo 1990-luvulla lanseeraama käsite ”erityisherkkä”.
         En lähde tässä yhteydessä avaamaan käsitettä sen enempää, siitä on tietoa niin suomeksi kuin englanniksikin aivan riittävästi, jos sitä vain haluaa. Haluan kirjoittaa erityisherkkyydestä ja sen vastaanotosta enemmänkin yhteiskunnallisesta näkökulmasta.
         Niin ja minä olen myös erityisherkkä. Mutta ei siitäkään sen enempää. 

Mikä minua erityisherkkyydestä virinneessä keskustelussa loukkaa – koska me erityisherkät olemme, kuten jatkuvasti muistetaan muistuttaa, myös erityisen herkkänahkaisia liikkiksiä, jotka eivät kestä palautetta – on se, että meitä pidetään kaikesta huolimatta jotenkin viallisina ja heikompina ja erityishuomiota vailla olevina. 
         Tai kuten esimerkiksi Murobbs:n terävät kommentaattorit sanovat, moiset joutaisi viedä saunan taakse ja lopettaa. Tai jossain lehtijuttua koskeneessa keskustelussa, että nämä ovat juuri niitä jotka lusmuavat muka työkyvyttöminä kotona ja hän heitä kovalla työnteollaan elättää. 
         Ja kuitenkin suomalainenkin yhteiskunta on toiminut vuosikymmenet ja pidempään ei-erityisherkkien ehdoilla, heidän vaatimuksistaan ja edellytyksistään. Ei-erityisherkät näkevät tämän täysin oikeutettua, koska heitähän on enemmän ja se nyt vaan kuuluu demokraattiseen yhteiskuntaan. 
         Niin kuuluu. Mutta kun demokratiaan kuuluu myös vähemmistö. Eli siis se, että jokaisen ääni on yhtä tärkeä. Ei se, että enemmistö jyrää, sille on jokin ihan muu termi.

Mutta suomalaisessa yhteiskunnassa on syystä tai toisesta vallitsevana näkemyksenä se, että kaikki yrittävät kusettaa toisiaan. Kiva pohja rakentaa toimiva yhteiskunta, etenkin asenne ulottuu aivan yksityishenkilöstä organisaatioiden (KELA) tasolle asti. Eli että työtön on työtön tahallaan ihan vain käyttääkseen hyväksi toisten kovaa työtä sosiaalitukien toivossa. Tai että masentuneet vain teeskentelevät olevansa masentuneita, koska ovat joko liian tyhmiä tai laiskoja käyttäytyäkseen yhteiskunnallisesti korrektisti ja mennäkseen töihin. Edellisen suomentaakseni: ”Ylös sieltä lattialta nyt vikisemästä, perkele. Vähän rotia!”
         Totta on, että erityisherkät tarvitsevat tietynlaisia työolosuhteita, rauhallisempia ja itsenäisempiä. Erilaiset ihmiset tarvitsevat erilaisia asioita, myös ei-erityisherkät. Erityisherkistä puhuttaessa tästä ollaan helposti tekemässä ongelmaa tyyliin, että ”ai, erityiskohtelua vielä?” Ja sehän on nyt vähän asian yksinkertaistamista. 
         Tämän kaltaisista kannanotoista unohtuu, että mikäli erityisherkät saavat työlleen otolliset puitteet, he ovat todennäköisesti tunnollisempia ja tuottavampia kuin ei-erityisherkät. Ei-erityisherkät eivät näe tietenkään ongelmaksi sitä, että he käyttävät helposti työajastaan 40% vetelehtemiseen tai jonkin asian suunnitteluun, missä ajassa erityisherkkä on jo tehnyt työn. Sen sijaan he näkevät ongelmaksi sen, että erityisherkät saisivat jotenkin erityiskohtelua koska erityiskohteluhan nyt vaan on yksinkertaisesti niin väärin. Ei erityiskohtelua erityisherkille, mutta minä kyllä haluaisin ylimääräisen tupakkatauon.

Tarkoitukseni ei ole lyödä lisää kiilaa erityisherkkien ja ei-erityisherkkien välille, vaan enemmänkin nostaa esille se, miten älytön tuollainen asenne on: tyrmätä lähtökohtaisesti kaikki itselle vieras, luottaa vaikutelmiin ja omiin ennakkoluuloihin ja tyrmätä ihmisryhmältä oikeus onnistua elämässään ja tuntea kenties jopa onnea siitä, että pystyy olemaan osa yhteiskuntaa. Koska juuri negatiivinen suhtautuminen poistaa erityisherkiltä sen mahdollisuuden, siirtää heidät sivuun yhteiskunnasta ja työelämästä ja tekee heistä niitä luusereita ja sosiaalipummeja, joita tietyt ei-erityisherkät niin kovasti halveksivat. 
         Ihmisten olisi korkea aika ymmärtää toimintansa seuraukset. Että kaikki – joka ikinen meistä – on helposti tiedostamattaan aiheuttamassa niitä ongelmia, joista me sitten myöhemmin paasaamme paheksuvaan sävyyn. Ellemme osaa olla tarkkoja ja ennen kaikkea kunnioittavia.
         Erityisherkät eivät ajattele olevansa jotain suurempaa ja parempaa kuin muutkaan – tai ehkä jotkut ajattelevat, niin ajattelevat monet ei-erityisherkätkin. Erityisherkät osaavat olla humaaneja, ymmärtäväisiä ja suvaitsevaisia ihmisiä, jotka eivät ansaitse suvaitsematonta ja asiatonta arvostelua sen enempää kuin ei-erityisherkätkään. 
         Minä nyt vain kaipaan sitä, että asioista voitaisiin ainakin aluksi keskustella yhteiskunnallisella tasolla ilman pelkoa siitä, mitä joidenkin erityisherkkyydestä juuri minulle seuraa. Vai onko mahdotonta ajatella tilannetta, jossa verotuloillasi elätät jotakuta työelämään kykenemätöntä erityisherkkää, joka tekee joutilaana työttömänä vapaaehtoistyötä ja tulee auttaneeksi sitä kautta monia ihmisiä?
         Ei yhteiskunta ole tärkein. Ihminen on. Ihmiset tekevät yhteiskunnan, ei päinvastoin.