Pidä ratista kiinni

Tiettyyn ikään asti sitä luulee tuntevansa ihmiset, ihmistyypit ja varsinkin tietyt läheiset ja tutut ihmiset, ja uskoo voivansa luottaa, jos ei mihinkään muuhun, sukulaisuuteen.
         Kunnes sitten riittävän vanhaksi eläessään ja kokemuksia kartutettuaan sitä joutuu joku päivä hyväksymään sen, ettei ole olemassa mitään, mikä takaisi että ihmiset ovat huomaavaisia ja kohteliaita toisilleen. Ei verisiteitä, ei menneitä palveluksia, ei huomaavaisuutta, ei mitään. Koska kaikki voi muuttua yhdessä hetkessä.
         Että ihmiset liian herkästi antavat vallan sille, mille se ei kuulu, ja vihaavat, kadehtivat, arvostelevat ja halveksivat ja tunteiden vallassa näkevät sen vielä oikeutetuksi.
         Minäkin tein sitä aikoinaan paljon ja uskoin olevani aina oikeassa. Ja vaikka olen saattanutkin olla oikeassa asiatasolla, reaktioni ovat olleet liian voimakkaita. Olen kokenut asioista tunteita, jotka eivät millään mittakaavalla vastaa asian suuruutta. Tunteet ovat vallanneet minut.
         En ole suinkaan ainoa.

Olen ollut aina sitä mieltä, että ihminen ei ole psykologisesti erityisen monimutkainen olento: sillä on perustarpeita ja niiden lisäksi haluja, jotka tyydytettyään se on onnellinen ja joiden jäätyä tyydyttämättä se on onneton. Jos halut ovat ristiriidassa toisten ihmisten halujen kanssa, syntyy yhteentörmäys, jonka voimakkuuden ja keston määrittelee siihen osallistuvien luonteet.
         Monimutkaista ihmisessä sen sijaan tunne-elämä. Tunne-elämä on ongelmallinen siksikin, että se on lähtökohtaisesti ristiriitaista: sen on tarkoitus tuottaa ihmiselle itselleen hyvää mieltä, riittävyyden tunteita ja onnellisuutta, mutta että se voi yrittää tehdä sitä ristiriidassa toisten ihmisten kanssa, mikä aiheuttaa pahaa mieltä. Mikä taas johtaa siihen että tasaisuuden haku päätyy epätasaisuuteen.
         Lisäksi ovat sitten negatiiviset ja äärimmäisen irrationaalit tunteet, kuten kateus, kauna, mustasukkaisuus ja muut, jotka vääristävät ihmisen aistihavaintoja ja näin ollen myös tunne-elämää tuntemaan, että on tullut kohdelluksi väärin, vaikkei näin välttämättä olisikaan.
         Ihmiselle itselleen näin on, koska emootiot niin sanovat. Mutta kun emootiot eivät ole luotettavia. Ja tämä on se ongelma: miten kehittyä ihmisenä siihen pisteeseen, että kykenee tunnistamaan ja analysoimaan omien tunteidensa lähtökohdat – mikä on perusteltua, mikä ei; mikä on liioitttelua, mikä täyttä totta.
         Henkilökohtaisesti koen, että tämä on ihmisenä kasvamisen suurin haaste: tunnistaa omat tunteensa ja sen sijaan, että lähtee ylikierroksille ja alkaa huutamaan ja meuhkaamaan ja polttelemaan siltoja, kykenee pysähtymään ja arvioimaan vastaako tämä kokemani tunne voimakkuudeltaan sen herättänyttä asiaa?
         Hyvin, hyvin usein se ei vastaa.
         Joudun muistuttamaan tästä itseäni monta kertaa viikossa. Monet – voinko sanoa, useimmat – eivät edes yritä.

Lähipiirissä oli aivan juuri tapaus (siinäpä motiivi tähän tekstiin), jossa pitkäaikainen kateus etsi lopulta kanavan purkautua hyvin mitätöntä reittiä pitkin ja räjähtää. Mikä oli vain aikuisten kesken keskusteltava asia, jossa ei oikeastaan edes ollut hirveästi keskusteltavaa, muuttui vuorokauden mittaiseksi haukkumiseksi, jonka tarkoitus oli vain pahoittaa mielet ja joka johti lopulta kahden sukulaisen välirikkoon.
         Surullista.
         Kuten yleensäkin tällaisissa tilanteissa, toinen väittäjistä on niin kovien ja vuosikausia kerättyjen tunnekuohujen vallassa, että kaikki mitä tälle yritetään sanoa aikuismaiseen ja rauhoittelevaan sävyyn, menee kuin vesi hanhen selästä ja rauhoittamisen sijaan vain ärsyttävää lisää. Olen ollut siellä itsekin: yunteidensa vallassa ihminen on vahva ja aina – ihan aina – täysin oikeassa. Pienikin pelko väärässä olemisen mahdollisuudesta tai siitä, että on ehkä liioitellut, käynnistää defenssit ja saa vain lisäämään kierroksia.
         Kunnes on liian myöhäistä ja välit ovat peruuttamattomasti rikki jonkin pikkuisen asian vuoksi – joka tosin ei ole pikkuinen väittäjälle itselleen, vaan se on maailman suurin ja tärkein asia, ja tämä saattaakin ihmetellä, miksi kukaan muu ei asian kolossaalista tärkeyttä kykene näkemään? Tämä kaikki siksi, että ihmiset eivät ole osanneet käsitellä omia (negatiivisia) tunteitaan joko itsekseen tai keskustellen.

         Mitä haluan sanoa on, että ajatelkaa itseänne. Ajatelkaa itseänne, kuten ajattelette toisia. Miksi minä käyttäydyn näin? Miksi minä tunnen näin? Onko se perusteltua vai ajaako näitä tunteita jokin, mistä minulla ei ole tietoa? Miksi olen mustasukkainen? Kertooko se epävarmuudestani? Miksi olen kateellinen? Onko se merkki siitä, että en ole tyytyväinen omaan elämääni – mitä voisin tehdä sitä parantaakseni? Miksi olen katkera? Auttaako maailman lukuisien epäreiluuksien hautominen niitä jotenkin syntymästä lisää – vai voisinko omalla aktiivisella toiminnalla tehdä sen eteen jotain?
         Siis sen sijaan, että tunteilla projisoidaan viat ulkopuolelle ja nähdään asioita, joita ei välttämättä edes ole – tai että asiat saavat tunnelasien läpi jopa paranoidisia mittasuhteita.
         NE OVAT VAIN TUNTEITA. Ne voi ottaa kouraan ja katsoa niitä, pyöritellä ja tarkastella joka kulmalta. Niille voi nauraa, niitä voi pitää pilkkanaan pitämättä pilkkana itseään, koska jos siihen pystyy, kuuluu olla ylpeä itsestään eikä häpeissään. Epäterveet ja ylimitoitetut tunnereaktiot kertovat aina muista ongelmista.
         Tunteet ovat tärkeintä, mitä ihmisellä on. Mutta olivatpa miten tärkeitä tahansa, ne eivät kuulu ratin taakse, niiden paikka on vänkärinä. Sieltä ne näkevät paremmin.
         Yritettäisiinkö elää ihmisiksi?