Viimeinkin tiedän, miksi ihmiset tekevät teatteria. Harjoitusajan takia!
Joo, joo, tietenkin sitä tehdään – tai pitäisi tehdä – myös sanottavan vuoksi, mutta harjoitusajassa on jotain uniikkia. Siinä on kollaboratiivisuutta (hah, näytinpäs teille) parhaimmillaan, kun homma alkaa tulla kasaan ja eri tekijät ovat tekemisissä keskenään heitellen ideoita siitä, miten näkevät kohtauksen menevän parhaiten. Käsikirjoittaja kuulee, miten typerältä ne sanat käytännössä kuulostavat ja on pakotettu arvioimaan uudelleen ne kaikki hienot kirjoitusvaiheessa saamansa oivallukset.
”Paskaa! Ei toimi! Vaihdetaan!”
Mistäkö tämän nyt tiedän? Koska ohjaan parhaillaan ensimmäistä esitystäni. Kuin sattumalta olen sen myös kirjoittanut. Ohjaaja ja käsikirjoittaja ovat eri mieltä tekstin laadusta. Ohjaajan mielestä teksti on ajoittain kömpelöä. Käsikirjoittaja kehottaa ohjaajaa painumaan vittuun mielipiteineen.
”Tämä on taidetta!”
Esitystä ohjatessa olen oppinut taas jotain uutta kirjoittamisesta, mikä on ilo huomata, koska kirjoittaessa – mikä tapahtuu aina narsistisessa tyhjiössä – tällaisia oivalluksia ei juuri nykyään enää synny. Ohjaaja on opettanut minulle muutamia mielenkiintoisia asioita rytmityksestä ja rakenteesta.
Sami Sivosen (joka esittää näytelmässä muusikko Jarno ”Jami” Nikkasta) mielestä teksti ei ole ollenkaan niin huono kuin miltä se minusta välillä tuntuu, mistä hälle kaunis kiitos, mutta Sami nyt vaan on näyttelijä, mitäs näyttelijät tekstistä tietävät.
Vakavasti puhuen, olen minäkin siihen tyytyväinen, etenkin kun minulla on Samin kaltainen lahjakkuus näyttelemässä. Parhaimmillaan teksti toimii niin hyvin, että ohjaaja on todennut, että jonkun muun on täytynyt se kirjoittaa.
Mulkku mieheksi, sanon minä.
Yksinäinen saarnipuu lähti liikkeelle siitä, kun Sami keväällä 2013 mainitsi, että hän haluaisi tehdä esityksen, jossa on Juha Vainion lauluja. Olin, että joo, mikäpä siinä. Mielessä pyöri samalla Albatrossi ja Heiskanen ja muut vastaavat esitykset (anteeksi, Jukka Virtanen), joissa teksti on lähinnä keinotekoinen peruste laulamiselle.
Ajattelin, ja taisinpa sanoa ääneenkin kuten pahana tapanani on, että tehdään vaan, mutta se tehdään sitten teksti edellä. Siten, että lauluilla on perusteltu syy olla mukana.
Ja siksi Yksinäinen saarnipuu tapahtuu kadulla. Pääosassa on kaksi katusoittajaa, joista toinen on Jami (Sami) ja toinen hanuristi Arto ”Arse” Mykkänen (hanuristi Pasi Suikkanen ensimmäisessä teatteriroolissaan). Jami palaa kotiseudulleen epäonnistuneen muusikonuran seurauksena ja alkaa purkamaan sydäntään vastentahtoiselta vaikuttavalle Mykkäselle.
Teksti ei ole vain irrallista purkautumista tai valittamista, vaan siinä on tarina. Siis ihan oikea draaman kaari ja kaikkea. Ajatella. Miksi Jamin ura epäonnistui?
Vaikka Suikkasella muutama repliikki onkin, teksti on pääasiassa Sivosen monologi, jota katkoo yksitoista Junnun kappaletta. Suikkanen briljeeraa sitten senkin edestä hanurissa ja on hämmästyttänyt minut toistuvasti näyttämällä, mihin soittimella pystyy. Rokkaamaan? Joo!
Sen lisäksi, että päätimme nivouttaa tekstin ja musiikin yhteen draamallisella tilanteella, halusimme tuoda kappaleet mukaan spontaanimmin. Tästä syystä Jami ei laula eikä Arse soita ennaltasovitun näköisesti (”Ja nyt laulunumero!”), vaan laulut lähtevät draamallisesta tilanteesta, jomman kumman aloitteesta, katkeilevat tai jäävät jopa kokonaan kesken.
Tarkoituksena on luoda tilanteesta mahdollisimman aito aitoine reaktioineen: jos laulaminen jostain aiheesta tuntuu henkilöstä pahalta, sen täytyy näkyä. Toisin sanoen, teksti ja henkilöt edellä.
Sillä ehkä saavutetaan ripaus autenttisuutta, jonka teatteri vaikuttaa ajoittain kadottanneen. Että henkilöt ja tilanteet toimivat niin kuin ne oikeastikin toimivat.
Tyylilajillisesti Yksinäinen saarnipuu kallistuu tragedian puolelle, kuten niin monella minun kirjoittamalla jutulla on tapana. Tragedia ei tässä tapauksessa tarkoita itsetarkoituksellista synkistelyä tai että esityksen lopussa molemmat makavat raatoina kaduilla vaan että henkilöiden kohtaloissa suhteessa heidän toiveisiinsa ja unelmiinsa on havaittavissa traagisuutta. Ironiaa, tosin myös. Jonkinlaista tragikomiikkaa kyllä.
Huumoria on mukana, mutta – ja tässä ohjaaja ja käsikirjoittaja ovat samoilla injoilla – sen käytöstä ollaan tarkkoja, jottei sillä rikota sitä, mikä draamalla on saavuttu. Mutta naurettiin me Suikkasen kanssa eilenkin kyyneleet silmissä, kun Sivonen veti roolissa.
Tällä hetkellä tarkoituksena on järjestää näytelmälle pari esitystä Imatralla, minkä jälkeen sitä lähdetään myymään sinne, missä kiinnostusta on. Ja ehkä jossain muuallakin, mutta katsotaan nyt.
Hieno kokemus, kaiken kaikkiaan. Toivottavasti on teillekin, jotka sen aikanaan näette.
Harjoitusaika on katsojan odotusaikaa, mielenkiinnolla. Toivottavasti käsikirjoittaja ja ohjaaja pysyvät sen verran sovussa, että päästään esityksiin asti.
Hienoa! Onnea!
no perskules! mie ja mies sekä tytär halutaan tulla kattomaan kans! toivottavasti näytännöt on julkisia – tai sitten tullaan kuokkimaan 😀
Oho. Kolme lippua myyty.
Kai sitä täytyy ihmisiä laskea katsomaan. Julkisia esityksiä tulee muutama, se on varmaa – pari kolme, tarkasta ajankohdasta ei ole vielä tietoa. Maaliskuun tienoilla. Ilmoitellaan.
Liput varattu. 😉
Esitys oli hieno, kiitos siitä! Loppuun olisi ehkä toivonut pientä ”toivon pilkahdusta”.
Kiitos, hienoa että pidit. Mitä toivon pilkahdukseen tulee, mieleni tekisi melkein väittää, että eikös siinä sellainen ollut… Etelä-Saimaan arvostelun mukaan oltiin lähellä jopa imelyyttä. 🙂