Vastaani on tullut työpaikka, joka saattaisi olla minulle tehty. En minä tiedä onko se minua varten, enhän minä tiedä haluanko minä edes työpaikkaa, tätä tai mitään muutakaan.
(Kuuluu kohahdus, joka johtuu yleisiä arvoja vastustavasta ajattelutavasta)
Olen ollut nyt sen verran monessa työpaikassa joko tilapäisenä vakituisena tai free lancerina, että minulla on perspektiiviä siitä, mikä samassa työpaikassa iät ja ajat olleilta puuttuu: että kaikissa paikoissa on ongelmansa, yleensä vielä pitkälti samat. Nämä työyhteisöjen ongelmat ovat niitä, joiden takia kärvistellään kunnes ei enää jakseta, minkä jälkeen paikalle kutsutaan psykologi, jonka puheita kukaan ei ota vakavasti.
Tai ottaa, mutta kun johtaja ei ota joko syyllisyyden tunteiden tai itsekritiikin puutteen vuoksi, kaikkien muidenkin on todettava yleisesti hyväksytysti, että olipa harvinaisen tyhjänpäiväistä touhua se.
Tämä siksi, että huonoja johtajia on enemmän kuin hyviä. Minua on komennettu kuin koiraa, minut on ohitettu kuin minua ei olisi, minulle on äristy, minulle on jopa vittuiltu. Yksikään näistä ei tule olemaan minun johtajani.
Onko niin, että huono johtaja on sääntö, hyvä johtaja poikkeus?
Tämä on pääsyy, miksi nykyään suhtaudun nihkeästi ajatukseen vakituisesta työpaikasta. Mistä minä tiedän, millainen hirviö siellä odottaa? Sen verran huonoja johtajia olen tavannut sen verran usein, että todennäköisyys saada sellainen jatkossakin on jo kohtuullisen suuri.
Monet ilmeisesti pystyvät työskentelemään kelvottoman johtajan alaisuudessa, mutta pahoin pelkään, että minä en. Minä olen se, joka armeija-aikana sanoi vänrikki K:ta lapselliseksi, kun tämä komensi meitä erittäin ikävään sävyyn, kun emme selviytyneet taistelunäytöksestä hänen toivomallaan tavalla – ja kaadoimme ehkä samalla hänen ylennystoiveensa. Mitäs valmisti meitä näytökseen niin huonosti, mitäs oli huono johtaja. Mitäs yritti kaataa vastuun omasta mokastaan meille. Johtaja kantaa vastuun.
– Nyt turpa kiinni, Salohalme!
Sanoi vänrikki K.
Huonojen johtajien näkemys johtajuudesta on se, että johtajuus on. Kun ovessa lukee Johtaja, se tarkoittaa että on johtaja. Eikö?
Väärin!
Se tarkoittaa, että on johtaja nimellisesti. Sen jälkeen on tehtävä töitä todistaakseen olevansa nimikyltin arvoinen. Kuten muun muassa kunkin ryhmän tavasta löytää johtajansa automaattisesti voidaan päätellä, johtajuus tulee kunnioituksesta. Jos kohtelee alaisia epätasa-arvoisesti, epäkunnioittavasti, alentavasti, moittien tai millään muullakaan tavoin ei-humaanisti, alaiset riistävät johtajalta tämän johtajatittelin ja tottelevat tätä enää vain koska on pakko. Koska ovessa lukee Johtaja. Leijonayhdyskunnassa tällainen johtaja päätyy lounaaksi.
Tällaisen johtajan mahdollisuus saada läpi asioita hyvässä hengessä ja kaikkia kunnioittaen on kadotettu, mikä johtaa siihen että johtaja alkaa jyräämään mikä taas tuhoaa työyhteisöä entisestään. Ja kun työyhteisö ei ole enää vastaanottavainen, johtaja alkaa ärisemään että mikä perkele teitä vaivaa kun ette saa mitään aikaiseksi.
Tällainen johtaja ei saa aikaan, saati sitten että saisi ylläpidettyä vahingossa aikaansaaamaansa kannustavaa ilmapiiriä, joka lisää ihmisten työmotivaatiota. Ihmiset ovat enää pakkotyöläisia, joille tärkeintä on palkkakuitti.
Minulle se vaan ei riitä. Olen mieluummin onnellinen ja köyhä.
Johtajuus voi olla myös heikkoa johtajuutta. Jos johtajalla ei olekaan vastauksia, kun alainen niitä tarvitsee, on johtajuus vaakalaudalla: mihin tätä ylipäätään tarvitaan?
Johtajilta vaaditaan myös näkemystä, mutta sekään ei riitä. Tarvitaan myös kyky ja sitkeys tartuttaa visio alaisiin sekä draivi muuttaa näkemys toiminnaksi. Jos nämä puuttuvat, työpaikalla vain puhutaan ja suunnitellaan, mietitään mitä pitäisi tehdä ja millä tavalla mutta että puhutaan seuraavassa kokouksessa lisää, nyt ei jaksa.
Tällaisissa tapauksissa ongelma nousee usein esimerkiksi muutosvastarintaisesta henkilökunnasta, minkä seurauksena draivia on älyttömän vaikea ellei jopa mahdotonta saada päälle. Sen voi pakottaa, mutta onko se sitten sama asia? Henkilöjohtajuus on johtajuuden vaikein paikka, se mihin useimmat kompastuvat. Se on myös suurin yksittäinen syy sille, miksi minusta ei ole johtajaksi: minä en kykene olemaan kova ja taipumaton silloin kun sitä vaaditaan – ja sitä johtajilta vaaditaan aika usein.
On kyllä paljon johtajia, jotka ovat kovia ja taipumattomia mutta eivät humaaneja. He ovat niitä, jotka ärähtävät. Heitä, joiden työhuoneesta nähdään poistuvan itkeviä ihmisiä. Heiltä puuttuu humaanius, sillä hyvä johtaja on taipumaton tavalla, joka ei loukkaa tai aliarvioi alaisia. Taipumattomuus on eri asia kuin jyrääminen. Taipumattomuus ei tarkoita etteikö kuuntelisi toisia ja kykenisi vielä kerran harkitsemaan, että onko taipumattomuuteni perusteltua, että olenko sittenkin väärässä?
Hyvä johtaja kuuntelee aikansa, ei jyrähdä ja sanoo sitten että nyt riittää: päätös on tehty. Jos sen jälkeen alaisilla on tunne, että ovat tulleet kuulluksi ja että heidän toiveensa on otettu riittävissä määrin huomioon, johtaja on tehnyt erinomaista työtä. Hän on hyvä johtaja.
Niinpä nyt kun olen hakemassa työpaikkaa, aion olla harvinaisen rehellinen hakemuksessani ja vastata avoimesti kysymykseen siitä, mitä työpaikalta odotan.
Odotan hyvää johtajaa, joka antaa minun mellestää kunnes alkaa näyttää siltä ettei se johda mihinkään, missä vaiheessa hänen on aika sanoa, että hyvä yritys, hienosti ajalteltu, mutta lopeta nyt tuo pelleily ja tee jotain järkevää välillä.
Joka kuuntelee minun hullut ideani ja joka sanoo miettivänsä asiaa muutaman päivän ja palaavansa asiaan perustellulla kyllä tai ei -vastauksella.
Jonka luokse voin mennä minkä tahansa työ- tai henkilökohtaisen huoleni takia ilman, että minun tarvitsee pelätä hänen määrittelevän minut valittajaksi, maanvaivaksi, häiriköksi tai mielisairaaksi.
Joka ottaa vastaan palautetta ja omasta visiostaan poikkeavia mielipiteitä ja jonka saattaa jopa kuvitella sen jälkeen sanovan ”olet oikeassa”.
Joka osaa pyytää anteeksi.
Joka antaa minun olla minä.
Tiedättekö, mistä löytyisi?
Aukko yleissivistyksessä 
Vastaa