Parhaat uudet televisiosarjat

Viimeksi tuli kirjoiteltua tv-sarjoista himpun vajaa kaksi vuotta sitten. On aika vähän tarkastella lyhyesti omia mielipiteitä ja sijoittaa kartalle myös muutamma kahden viime vuoden aikana alkanut sarja.
      Sitä mukaa, kun katsottava Suomessa vain vähenee, tuntuu se jenkeissä paranevan. Televisio elää siellä ehdottomasti kultakauttaan, kun parhaat käsikirjoittajat ovat alkaneet kiinnostua televisiosarjojen tekemisestä. Ja kun hyvien käsikirjoittajien perässä tulevat myös hyvät näyttelijät: viimeisinä vuosina televisiosarjoissa on nähty sellaisia huippunäyttelijöitä kuin Glenn Close (Damages), John Goodman (Damages), Christian Slater (Breaking In), James Bond -konna Mads Mikkelsen (Hannibal), Alec Baldwin (30 Rock) ja Sean Bean (Game of Thrones). Muun muassa.

Parin vuoden takainen Parhaat tv-sarjat lista on TOP 10:n osalta edelleen samanlainen. Sijoilla 11-20 tapahtuu aina pientä liikettä ja esimerkiksi Justified, niin hyvä sarja kuin onkin, on viimeisimpinä tuotantokausina alkanut vähän himmetä johtuen siitä, että se on kadottanut osan siitä, mikä teki siitä niin loistavan ensimmäisellä kaudella. Se on yhä parhaimmillaan iskevä ja nokkela, mutta vain ajoittain.
      Damagesia tuli listan tekemisen jälkeen vielä pari tuotantokautta, joista neljäs oli heikohko, viides taas verrattain vahva. Viideskään ei kuitenkaan kokonaisuutena ollut ihan niin hyvä kuin olisin toivonut, koska Damages käytti kykynsä yllättää jo sitä edeltäneillä tuotantokausilla. Silti viidennen tuotantokauden Julian Assangen inspiroima keissi oli todennäköisesti sarjan paras. Tarinan päätös oli hyvä, mutta samaan aikaan hieman antiklimaattinen ja katsojaa palkitsematon.
      Sain katsottua Terapiassa-sarjan loppuun ja huomasin kolmannen tuotantokauden olevan vielä parempi kuin edeltäjänsä, minkä ansiosta sitä voisi nostaa listalla ylemmäksi.
      Eniten muutosta sijoituksiin 11-20 aiheuttaa muutama uusi tulokas, jotka ovat puskeneet tiensä TOP 10:n tienoille ja jotka minuun tekemänsä vaikutuksen perusteella saattavat olla parhaita koskaan tehtyjä televisiosarjoja.

Homeland. Kuvassa Claire Danes ja Damian Lewis.

Ensimmäinen näistä on kaksi vuotta sitten alkanut Homeland, jonka olen ainakin nähden kahden tuotantokauden perusteella valmis julistamaan älykkäimmäksi ja persoonallisimmaksi tv-sarjaksi sitten listaykköseni Farscapen. Jos Homeland jatkaa samaan tahtiin, sinne viereen se vielä pääseekin.
      Homeland alkaa tilanteesta, jossa Irakista löytyy vuosia sitten kadonnut amerikalaissotilas Nicholas Brody (Damian Lewis). Kidutettu ja nääntynyt Brody lennätetään kotiin ja tätä aletaan kohdalla kuin sotasankaria pitääkin. Samaan aikaan kuitenkin CIA:n analyytikko Claire Matheson saa kuulla, että joku amerikkalaissotilas on käännytetty islamiin, mistä syystä Matheson on varma, että kyse on nimenomaan Brodysta. Mutta onko todella näin?
      Homeland pelaa uskomattoman hyvin ennakko-odotuksilla, ja se tuntuu olevan joka hetki vähintään kaksi askelta katsojaa edellä ikään kuin käsikirjoittajat koko ajan näpäyttäisivät, että ”hahaa, me ajattelimme jo tuotakin”. Tämän ansiosta Homeland onnistuu olemaan jatkuvasti aidosti yllättävä, vähän samaan tapaan kuin tekijöiden edellinen sarja, monelle tuttu 24.
      Homeland ei kuitenkaan ole 24, vaan aivan oma olentonsa. Sen erottaa 24:stä selvimmin henkilöhahmot, jotka ovat syvällisiä, älykkäitä ja monitahoisesti kuvattuja henkilöitä, eivätkä 24:n tapaan vain toiminnan primus motoreita.
      Sarjan parhaita piirteitä on myös sen tempo, joka ei pakota katsojaa odottamaan loputtomasti tapahtumien etenemistä ja vastausten saamista: todellisuudessa Homelandin kanssa käy niin, että kun vanhoja tapoja noudattaen sitä uskoo tietävänsä, että se ja se selviää noin jaksossa 12, Homeland tekeekin sen jo jaksossa kuusi.
      Claire Danes ja Damian Lewis ovat molemmat saaneet rooleistaan jo kaksi Golden Globe, ne täysin ansaiten. He ovat hyvin luultavasti kaksi tämän hetken parasta näyttelijää televisiossa. Aivan oma lukunsa on legendaarinen Mandy Patinkin CIA-analyytikkona.

The Americans. Keri Russell ja Matthew Rhys.

Parhaillaan ensimmäisen tuotantokauden yhdeksänteen jaksoon edennyt The Americans on toinen suuri rakkauteni, jonka olen valmis julistamaan kaikkien aikojen parhaiden sarjojen joukkoon. Alussa ollaan vasta, mutta tähän mennessä vaikuttaa hyvältä. En ole vielä kertaakaan pettynyt.
      The Americans on melko selvästi FX Networksin vastaisku Showtimen Homelandilla, sen verran yhtäläinen niiden tematiikka on: Kummassakin liikutaan vakoilumaailmassa, mutta siihen yhtäläisyydet päättyvätkin. Kun Homelandissa kysymys Nick Brodyn uskonnollisesta suuntauksesta pysyy salaisena hyvän aikaa, The Americansissa Elizabeth ja Philip Jenningsin (Keri Russell ja Matthew Rhys) suuntaus on alusta lähtien selvä: he ovat venäläisiä vakoilijoita 1970-luvun Yhdysvalloissa.
      Jokainen sarjan jaksonsa on oma tarinansa, jossa Elizabeth ja Philip suorittavat jotain KGB:ltä saamaansa tehtävää, olipa se salamurha, lavastus tai murtovarkaus. Koko ajan heidän niskaansa hengittävät sekä CIA että FBI.Sarjassa on hyvin voimakas vakoilufiilis, jota vain vahvistaa agenttimeininkiin olennaisesti kuuluvat myyrät, valeasut ja salaiset tapaamiset. Omansa mausteensa sarjaan tuo se, että Elizabeth ja Philip ovat molemmat erittäin vaarallisia tappajia, jotka ovat valmiita tekemään mitä tahansa suojallakseen itseään, perhettään sekä Äiti Venäjää. Yksittäisten tarinoiden alla kulkee jatkuva juoni kulissina alkaneen avioliiton kohtalosta, sekä siitä, miten kauan Jenningsit pystyvät salaamaan henkilöllisyytensä.
      Vaikka aika paljon toimintaa sisältääkin, kyse ei kuitenkaan ole toimintasarjasta, vaan draamasta, politiikasta ja historiankirjoituksesta, joka käyttää hyväkseen hienosti oikeasti tapahtunutta materiaalia kuten ohjuskilpeä ja Ronald Reaganin salamurhayritystä – vähän samaan tapaan kuin tarun ja todellisuuden yhdisti The Wire (Langalla).
      The Americans ei ole ehkä Homeland tapaan yllättävä, mutta se on silti hyvin kekseliäs: Elizabeth ja Philip eivät ole idiootteja, minkä lisäksi he ovat valmiita tekemään mitä tahansa säilyttääkseen omansa ja perheensä hengen – sekä suojallakseen Äiti Venäjää. Molemmat ovat äärimmäisen vaarallisia tappajia, mistä tulee sarjaan aivan omanlaisena vaaran tunne.
      Homelandin Claire Danesin ja Damian Lewisin ohella myös Keri Russell ja Matthew Rhys ovat sensaatiomaisia sekä yhdessä että yksinään.
      The Americans on yhdeksän näkemäni jakson perusteella sensaatiomainen sarja ja tähän mennessä tällä näytäntökaudella alkaneista uusista sarjoista ehdottomasti paras.

Person of Interest. Jim Caviezel ja Michael Emerson.

Kun 24 loppui, laskeutui televisioon valtava toimintasarjatyhjiö. Totta kai siellä räiskettä on moneen lähtöön, mutta ei samalla tavalla laadukasta kuin 24 oli. Sitten tuli Person of Interest, joka on parhaillaan toisen tuotantokauden loppupuolella.
      Person of Interestistä tekee tavallista merkittävämmän se, että sen on luonut ja sitä kirjoittaa Jonathan Nolan. Kyllä, sen uudet Batmanit ohjanneen Christopher Nolanin veli. Sama veli, joka kirjoitti myös Batman-elokuvat. Minä en niistä niin hirveästi pitänyt, mutta jollekulle se on varmaan merkittävä juttu. Paremmin Person of Interest joka tapauksessa on kirjoitettu kuin yksikään Batmaneista.
      Sarjassa John Reese -niminen (Jim Caviezel) entinen CIA:n agentti, joka on ollut maanpaossa CIA:ta vuosikausia näiden yritettyä tappaa hänet, saa uuden tilaisuuden, kun eksentristinen Harold Finch (Michael Emerson) palkkaa hänet erityislaatuiseen työhön. Finch kertoo Reeselle saavansa joka päivä etukäteistiedon jossain hengenvaarassa olevasta ihmisestä, joka Reesen on pelastettava. Kyse ei ole kuitenkaan varsinaisesti scifi-sarjasta eikä tulevaisuuden ennustamisesta Minority Reportin tapaan, vaan jostain paljon mielenkiintoisemmasta ja uskottavammasta. Mistä, sitä en tässä aio kertoa.
      Reese on monien muiden toimintasarjojen tapaan pysäyttämätön voima, joka jättää Terminatorin tyyiin jälkeensä polun luodille polvilumpionsa menettäneitä pahiksia. Finch on taas huippuälykäs miljonääri, josta on koko ajan tunne, että tämä tietää vielä paljon enemmän kuin mitä on valmis myöntämään.
      Sarjan toiminta on hyvää, koreografiat sujuvia ja tilanteen mielenkiintoisia. Person of Intrest on ammentanut uskomattoman hyvin puolitoista tuotantokautta ideoita vähäpätöisestä lähtökohdasta toistamatta itseään selvästi vielä kertaakaan. Vasta kakkoskauden jaksot 16 ja 17 olivat ensimmäiset selvästi huonot sarjan historiassa ja niitäkin seuranneista parista jaksosta on puuttunut jotain vanhanmallista.
      Hyvää sarjassa on myös sen kyky luoda persoonallisia henkilöhahmoja, etenkin pahiksia, mutta myös monen muunlaisia tyyppejä. Lisäksi monet pahikset menevät ja tulevat taas takaisin, mistä muuten episodimaiseen sarjaan tulee ripaus jatkuvuutta.
      Person of Interest on ollut viikosta toiseen erittäin viihdyttävä. Ei sen enempää. Mutta saavutus se on sekin.

Arrow. Stephen Amell.

The Americansin ohella toinen minuun iskenyt tämän esityskauden uutuus on Arrow.
      Arrow’n nimihenkilö on DC-sarjakuvauniversumin supersankari Green Arrow alias Oliver Queen, joka myös Smallvillessä esiintyi. Tällä sarjalla ei kuitenkaan ole minkäänlaista yhteyttä Smallvilleen, ei näyttelijöiden, tuottajien kuin asenteensakaan suhteen. Arrow on Smallvilleä selvemmin aikuisten sarja. Tämän lisäksi Arrow’ssa ei ole ensimmäisen tuotantokauden loppuun mennessä näkynyt ainuttakaan supervoimat omaavaa henkilöä, vaan kaikki ovat enemmän tai vähemmän realistisella pohjalla. Se ei tietenkään tarkoita, etteikö supervoimia voisi tulla myöhemmin, mutta tällä hetkellä se vaikuttaa epätodennäköiseltä.
      Oliver Queen on miljonäärisuvun hulttiopoika, joka lähtee purjehtimaan isänsä kanssa. Matkalla tapahtuu jotain, minkä seurauksena isä kuolee ja Ollie päätyy syrjäiselle valtameren saarella viideksi vuodeksi koko maailman uskoessa tämän olevan kuollut. Kun Oliver löydetään, kaikki vaikuttaa olevan entisenlaisesti, mutta todellisuudessa Oliver on muuttunut. Hän luo itselleen salaisen henkilöllisyyden ja alkaa raivaamaan kotikaupunkiaan Starling Citya rikollisista ja saastajasta kostajan raivolla.
      Kyllä, kuulostaa sarjakuvamaiselta ja kauhealta, mutta todellisuudessa ei sitä ole. Käynnistysvaikeuksien jälkeen Arrow on osoittautunut vetäväksi toimintasarjaksi, jossa on paljon hyviä elementtejä superrikollisista laajamittaisiin salaliittoihin. Oma lukunsa ovat myös takaumat, joissa ollaan saarella todistamassa, miten Oliver Queenista pikkuhiljaa muotoutuu kokonaan toisenlainen mies kuin hän oli ennen sinne saapumistaan.
      Sarja nojaa pitkälti pääosanesittäjän Stephen Amellin varaan ja vaikka alkukaudesta Amell ei vielä oikein päässyt kiinni hahmoon, kauden loppupuolella tämä tuntuu sujahtaneen Oliver Queenin nahkoihin jo erittäin hyvin. Naisille voi erityisesti mainita Amellin melkoisesta lihasmassasta, jonka vilauttelua ei vältellä.
      Mielenkiintoisimmillaan sarja on ollut ehdottomasti nyt ensimmäisen tuotantokauden lopulla, kun homma alkaa karata Oliverin hallusta ja tämän identiteetti uhkaa muuttua oikeudentavoittelijasta massamurhaajaksi. Sarja on käsitellyt tätä puolta harvinaisen hyvin, toisin kuin monet muut toimintasarjat, varsinkin 24.
      Arrow’n jaksojen laatu heittelee vähän, mutta kun se on hyvä, se on todella hyvä. Huonoimmillaankaan ei ihan niin huono kuin esimerkiksi Person of Interest oli parin jakson ajan.

Game of Thrones. Sean Bean.

Game of Thronesia ei varmaankaan voi ohittaa.
      Kuten kaikki tietävät, Game of Thrones perustuu George R.R. Martinin maailmankuuluun, vielä kesken olevaan fantasiakirjasarjaan. Sarjasta ovat juuri alkaneet kolmannen tuotantokauden jaksot.
      En ala sen enempää Game of Thronesia selittelemään, se on mahdoton selitettävä. Kyse on suvuista, jotka kaikki taistelevat fantasiamaailman valtaistuimesta. On jättiläisiä, lohikäärmeitä ja noitia. Äpäriä, huoria ja kuninkaita.
      Game of Thrones on vakava ja äärimmäisen väkivaltainen sarja. Se on aikuisten fantasiaa. Se on loistavasti näytelty, uskomattomilla tuotantoarvoilla tuotettu ja sujuvasti käsikirjoitettu. Mutta siinä myös näkyy romaanialkuperä, minkä seurauksena tempo on erittäin hidas, jopa liian hidas. Lisäksi henkilöhahmoja on varsinkin jo kolmannella tuotantokaudella niin paljon, että jokaisesta jaksosta jää turhan vähän aikaa kullekin hahmolle siitäkin huolimatta, ettei heitä kaikkia edes yritetä puristaa yhteen jaksoon. Jokaisella on yksi tai kaksi suosikkihahmoaan, joiden tapahtumia mieluiten seuraisi, mutta sarja saattaa pudottaa hahmon kuvioista parinkin jakson ajaksi ja kuvata jotain aivan muuta.
      Game of Thrones on hyvä sarja, ehdottomasti. Se on kuitenkin loistava esimerkki siitä, miten vaikea kaunokirjallisuutta – etenkin näin runsasta romaanisarjaa – on kääntää draamaksi. Ensimmäinen tuotantokausi, jossa oli hyvin selkeä ja suoraviivainen tarina, oli loistava, toinen tuotantokausi ei enää niin, koska joutui ajallisista syistä oikaisemaan joissain paikoissa, minkä seurauksena useampien henkilöiden toiminnan logiikkaan jäi ammottavia aukkoja. Kolmoskautta on tullut vasta yksi jakso, joten siitä ei pysty mitään vielä sanomaan: monet sanovat kolmatta kirjaa parhaaksi (en ole lukenut), mutta ainakin ensimmäisessä jaksossa tempo oli täsmälleen entisenlainen.
      Silti ne muutamat hahmot ovat niin herkullisia, että heidänkin takiaan sarjaa katsoo. En ole jättämässä kesken.

Hannibal. Mads Mikkelsen.

Lopuksi vielä ihan ennakonomaisesti Hannibal.
      Brian Fullerin (katso Dead Like Me TOP-listalta) luoma Hannibal kertoo nimensä mukaisesti legendaarisen Hannibal Lecterin tarinan. Sarja sijoittuu aikaan ennen Uhrilampaita, jolloin profiloija Will Graham (Hugh Dancy) tapaa Lecterin. Sarja päättynee aikanaan siihen, että Lecter jää kiinni, mikä johtaa Uhrilampaiden tapahtumiin. Fuller aikoo hyödyntää kerronnassaan Harrisin kirjoja, joista ensimmäisen, Red Dragonin, tapahtumat nähdään kuulemma neljännellä tuotantokaudella. Etukäteissuunnittelu kuulostaa aina hyvältä.
      Ensimmäinen jakso tuli muutama päivä sitten ja se oli hyvä, ellei jopa erinomainen, mutta Fuller onkin loistava kirjoittaja aina silloin harvoin kun jotain kirjoittaa. Pääosassa on Will Graham, joka on huomattavasti neuroottisesti ja ehkä jopa psyykkisesti sairaampi kuin keskiverto profiloija televisiosarjoissa on ollut. Fuller on sanonut julkisuudessa, että Lecter ja Graham ovat hyvin samanlaisia, mihin puoleen sarja tulee paneutumaan jatkossakin ja mihin Grahamin pilotissakin todistetut psyykkiset ongelmat viittaavat.
      Pilotti on visuaalisesti erittäin tyylikäs ja varsinkin Hugh Dancy oli roolissaan vaikuttava. Mads Mikkelsen (Casino Royalen pääkonna) vaatii vähän totuttelua Hannibalina Anthony Hopkinsin jälkeen, mutta ei tämän roolisuorituksessa mitään vikaa ollut. Kunhan sarja saa luotua Lecterille lisää syvyyttä, Mikkelsen voi kasvaa ohi Hopkinsin.
      Ainoa ongelma oikeastaan on, että sarjaa esitetään NBC:llä. NBC on tunnettu sarjojen lopettamisesta kesken kaiken, mikä luo aivan oman kauhuaspektinsa Hannibaliin. Mutta yhden jakson perusteella voin ehdottomasti suositella.