Hissin kyydissä taas

On käynyt ilmi, että mieleni minun tekevi kirjoittaa. Sen on huomannut päivitysten laiskistumisesta: ajatukset alkavat olla aivan toisaalla, jos ei kirjallisuudessa niin sitten kirjoittamisessa.
         Tiedän, täysin käsittämätöntä, mutta huomaan taas ajattelevani kirjoittamista jatkuvasti, mikä näkyy kotioloissa pienoisena poissaolevuutena ja takakireytenä. Tarinalangat ja tematiikan käsittelytavat punoutuvat päässä ahdistaen, härnäten ja häiriten kaikkea normaalia elämää, ja jos siihen väliin joku jotain sanoo, saattaahan se vähän hermostuttaa. Pahoittelut perheelle.
         Mutta jos kirjoittaa, miten?

Olen viimeisten kuukausien aikana tajunnut, ettei minua kiinnosta yhtään perinteinen ja kotimaiselle kaunokirjallisuudelle tyypillinen kerronta. Se ei kiinnosta niin showing/telling -merkityksessä kuin narratiivisena menetelmänä, jossa kirjailija ei halua, tai osaa, hävittää kerronnasta kertojaa ja päättää, kenen kautta tarinaa fokusoisi (eli siis kenen silmin tarinaa katsotaan). Minun ei tee mieli edes lukea sellaista kirjallisuutta saati sitten että kirjoittaisin sellaista.
         Joten, ehkä tämä on se hetki kun taitamattomuuteni paljastuu minulle itsellenikin. Mutta jos en osaa välttää niitä perusvirheitä tai -kliseitä, joihon perusproosa niin usein lankeaa, sitten minulla ei ole mitään syytä kirjoittaa: maailma on jo liian täynnä peruskirjallisuutta muutenkin. Ei sinne minua enää tarvita.
         Puhun nyt subjektiivisesta kerronnasta. Eli siitä kerronnan tyylistä, jossa koko tarina kerrotaan päähenkilön silmin, olipa kerronta sitten ensimmäisessä tai kolmannessa persoonassa, sillä on teknisesti hyvin vähän merkitystä. Tästä seuraa, että kaikki, mitä kerronnan maailmassa tapahtuu, täytyy suodattua päähenkilön havaintojen kautta.
         Uskon vakaasti, että tämä on paras tapa välittää tematiikka ja saada sille myös painoarvoa, kun kokemus siitä tulee sen kokevan henkilön kautta sen sijaan että se tulee kertojan kertomana. Minkä lisäksi subjektiivinen kerronta korostaa sitä, mikä minusta kaunokirjallisuudessa ja draamassa, taiteessa kaiken kaikkiaan, on tärkeää eli ihmiset. Mitä he kokevat ja miten he kokevat, koska toiset ihmiset ovat ainoa järjellinen tapa, jolla me voimme oppia tuntemaan paremmin itseämme.

Subjektiivisen kerronnan voima on siinä, miten se pakottaa meidät, lukijan, toisen ihmisen nahkoinen ja näkemään maailman hänen silminsä. Se on mieletön rikkaus, koska sitä vasten me voimme paitsi peilata luontevammin omaa maailmankuvaamme, myös nähdä toisen henkilön mielenmaisema ja ymmärtää tätä. Ymmärtää toista ihmistä syvällisemmin, onko sitä humaanimpaa tavoitetta olemassakaan?
         Tällainen kerronta ei tietenkään ole helppoa, tiedän sen nyt jo ja luultavasti kadun edes yrittäneeni. Siinä piilee vaaransa, joista vähäisimpänä ei ole falskius, kuten Holden Cauldfield epäilemättä sanoisi, mutta siitä seuraavat hyödyt ovat sen verran suuret, etten osaa olla kokeilemattakaan. Ja eihän siinä voi käydä kuin kahdella tavalla: joko osaan ja voin olla ylpeä itsestäni, tai sitten en osaa ja voin lopettaa kirjoittamisen koska ei ole mitään järkeä tehdä sellaista mihin ei usko. Joka tapauksessa kaikki voittavat.
         Toisin sanoen, olen jälleen tasolla kaksi. Suunta jää nähtäväksi. Ei minulla ole aavistustakaan mitä olen tekemässä. Täysin tuhoontuomittua on se.

Hyvää joulua!