Perehdytys työtehtäviin

Opiskelun kimpussa taas. Tällä kertaa vika ei ole minun vaan itseasiassa informaatiotutkimuksen opiskelujen, joissa kerrankin oli jotain mielenkiintoisa. Verkkoluennolla esitettiin nimittäin video, joka puhuu kovasti samoista asioista, jotka minuakin ovat ihmetyttäneet – ja vielä vähän enemmästä.
         Enemmittä puheitta: Sir Ken Robinson ja Changing Education Paradigms.

Olen jo jonkin aikaa paasannut kaikille, jotka minua ovat jaksaneet kuunnella – moni ei jaksa, mutta kiitos niille harvoille jotka jaksavat – papereista, omistani ja toisten. Minä olen filosofian maisteri, pääaineeni oli kirjallisuus, sivuaineitani psykologia, filosofia, journalistiikka ja aikuiskasvatus. Se ei tee minusta kirjaimellisesti pätevää mihinkään, mitä nyt antaa jonkinlaisen humanistisen yleissivistyksen (”Se sanoi sen sanan! Se sanoi sen sanan!”), jolla ei voi oikein briljeerata maassa jossa filosofian maistereita on työttöminä lähemmäs 5000 kappaletta. Siis yleissivistynyttä ihmistä.
         Jos opintoni johonkin antavat pätevyyden, se on journalistiikka. Tai näin kuvittelin kaikki ne yhdeksän vuotta, jonka toimittajana olin. Mutta eivät ne tee pätevää toimittajaa. Ja jos ihan tarkkaja ollaan, ei tee mikään muukaan, koska lukea tekemisestä ja tehdä ovat kaksi kokonaan eri asiaa, minkä kaikki varmaan jo tietävätkin. Journalistiikan opinnoissa tärkein kokonaisuus on etiikan opinnot, mutta nykyistä mediamaailmaa katsoessa joutuu melkein pakosta myöntämään, ettei taida olla kauheasti väliä etiikallakaan.
         Mitä opiskelulla tekee? Koska jos lukemisella ja tekemisellä ei ole juurikaan rajapintaa keskenään, mikä on akateemisen koulutuksen merkitys? Muu kuin opiskella opiskelun vuoksi ja hankkia itselleen jotain statusta?

Eihän siinä muuten mitään, kukin tehköön mitä haluaa ja mistä nauttii – vaikkakin suurin osa opiskee, kun ei ole vaihtoehtoa. Mutta kun se ei ole niin yksinkertaista. Tunnen ihmisiä, jotka kokevat alemmuudentuntoa ollessaan korkeastikoulutettujen läheisyydessä. He tuntevat itsensä tyhmiksi ja tietämättömiksi, mistä johtuen koulutettuna täytyy visusti varoa ettei vaan ”puhu liian hienoja” (kouluttamattomille tiedoksi: sellaisia ei ole, se on illuusio, joka syntyy varsin vaivatta semanttisesta pelistä – siis toisin sanoen pyörittelystä) tai käytä termejä.
         Olen siis oppinut pitämään ihmiset etäällä itsestäni ja saamaan nämä tuntemaan itsensä vähäpätöiseksi. Oi, korvaamaton koulutus. Sääli etten ole ihminen, joka nauttisi ylemmyyden tunteesta. Suomihan ei ole luokkayhteiskunta. Eihän.
         Uskon vakaasti ja väitän tietäväni, että kuka tahansa oppii lähes minkä tahansa akateemista työtä koulutuksesta riippumatta. Minkä osoittaa jo pelkästään se, millaisia ihmisiä meillä on johtotehtävissä: ääliöitä. Tunnen kolme hyvää johtajaa/esimiestä, mutta olen tavannut kymmeniä. Ero on siinä, kuka on työssään hyvä ja siinä taas ei koulutuksella ole mitään tekemistä, koska koulutushan on periaatteessa kaikille sama plus miinus joku pää- tai sivuaine. Siinä on kyse ihmisestä ja ihmisen kouluttaa vain toiset ihmiset ja ihmiset itse.
         Tästä huolimatta ihmiset, jotka pitävät koulutusta itseisarvossa, edellyttävät että voidakseen tehdä työtä ihmisen on ollut kouluttauduttava siihen vaikka todellisuudessa koulutus on käsittänyt vain tuon alan historiaopinnot, käsiteluennot jotka kyllä teoretisoivat ja hypotetisoivat mutta joilla on hyvin vähän tekemistä paitsi todellisuuden myös älyllisen analyysin kanssa, sekä teoreettisen proseminaarin ja sitäkin vielä teoreettisemman pro gradun. Ja sitten kun saavun työpaikalle, alkaa varsinainen perehdytys tehtävään. Viidentoista opiskeluvuoden jälkeen perehdytys tuntuu älyttömän hyvältä.

Kaikkein eniten minua kuitenkin häiritsee se, että koulutuskeskeisyys – jonka takana ovat omanarvontunnossaan ja ylemmyydessään piehtaroivat kaikkitietävät besserwisserit – aliarvioi ihmisiä ja heidän kykyään omaksua tietoaan. Ikään kuin akateeminen koulutus olisi merkki siitä, että on jotenkin oppimiskykyisempi ja terävämpi sen sijaan ettei olisi merkki mistään muusta kuin että ihmiset näkevät eri asiat tärkeiksi, etenkin kun yliopistoon pääsee senkun vaan hakee. Mikä yliopistoon hakeutumisen syynä on? Sekö, että tuntee itsensä yleissivistyneeksi, hienoksi?
         Koulutus, työelämä ja koulutetut ihmiset kuitenkin jakavat (tieten tai tietämättämään) ihmiset kahteen kastiin: niihin jotka hakivat yliopistoon ja niihin jotka eivät hakeneet. Ne, jotka hakivat, pääsevät tehtäviin jotka ovat kenties hivenen mielekkäämpiä ja joista maksetaan hiukan enemmän rahaa, rahaa, rahaa – ne, jotka eivät hakeneet, katsovat vierestä ja ajattelevat että minäkin osaisin tuon.
         Kyllä, hakeminen ja opiskelu täytyy palkita. Näinhän se on, tietenkin. Mutta älytöntä siinä on se, että korvaus tulee siitä että viitsi nähdä turhaa vaivaa eikä siitä että ihminen opintojensa tuloksena olisi ammatissaan oikeasti jotenkin taitavampi tai parempi – hänellä on vain parempi status. Pistä hänen tehtäväänsä liki kuka tahansa kouluttamaton ja väitän tämän oppivan saman työn ihan viimeistään kuukaudessa tai kahdessa.
         Miksi opiskelemme?