Ihmisyyden häkki (ja kuinka siitä pääsee ulos)

Olen huomannut taiteen tekevän suurimman vaikutuksen silloin, kun se on sekä hyvää että huonoa. Että kun se tiettyjä sääntöjä noudattamatta ja rikkoja toimiikin kaikesta huolimatta hyvin tai loistavasti.
         Osin siinä on kyse siitä, etten voi sietää sitä kun en ymmärrä mekaniikkaa, jolla teos toimi vastoin järkeä. Tällainen teos on Dave McKeanin sarjakuva Cages, joka on paras lukemani sarjakuva – mutta jota parempiakin löytyy.

McKeanin sarjakuvasta on vaikea sanoa mitään koherenttia. Siitä puuttuu tarina, henkilökuvaus ja tiettyyn rajaan asti myös rakenne. Se ei ole kokonaan visuaalinen, vaan tekstillä on kerronnasta – jos sellaista on – merkittävä osa. Sivuilla vierailevat niin kuvataiteilija kuin kirjailijakin, muotoaan muuttava kissa sekä ihmisen itsensä konstruoima jumala. Kuulostaako kauhealta?
         En pidä allegorioista, minusta ne ovat turhia siinä mielessä, että jos on jotain sanottavaa, miksi verhota se syvään symbolisuuden suohon sen sijaan että vain sanoisi sen. Ero on korkeintaan taiteellinen vaikutelma, jolloin liikutaan jo vaarallisella vesillä suhteessa taiteellisuuteen ja tekotaiteellisuuteen.
         Cages on ainakin paikoin syvästi allegorinen, harva asia on sitä, miltä ne näyttävät. Minkä lisäksi kirjan viidensadan sivun aikana henkilöt kertovat ainakin kolme allegorista kertomusta toisilleen. Allegoria allegoriassa siis, loistavaa.
         Sarjakuva lähtee luomisesta, minkä jälkeen se seuraa nuorta taiteilijaa, joka ainoa halu on tehdä taidetta, mutta jonka itsekriittisyys ja oman taiteen kyseenalaistaminen on jo sitä luokkaa, ettei mitään synny. Siitä Cages lavenee kuvaukseksi koko naapurostosta, johon kuuluu maineensa menettänyt kirjailija sekä filosofisteleva hörhömuusikko. Sekä yksinäinen nainen, jonka mies on kadonnut vuosia sitten. Ja tietenkin kaksi tummapukuista miestä, joiden elämäntehtävä tuntuu olevan pilata toisten elämä.
         Miksi se sitten toimii?

Yksi syy on taide, joka vaihtaa tempoa tarkasta summittaiseen, yksityiskohtaisesta abstraktiin – ja tekee sen hyvin tarkasti ja tyylitajuisesti tilanteen mukaan. Dave McKean piirtää hienosti ihmisten persoonallisuuden näkyviin, mikä tekee henkilöistä samaistuttavia, vaikka allegorinen tarina ei sitä mahdollistaisikaan. Mutta tämä onkin sarjakuva, ei ole vain kuvaa tai tekstiä ja Cagesia voi vaivatta verrata David Lynchin elokuviin.
         Eikä sekään, mutta teksti – ne epäselvät allegoriset tarinat – on hyvin kerrottuja ja kirjoitettuja ja kuvitettuja. Ne eivät ole niin epäselviä kuin voisivat olla (tosin paikoin ovat), minkä lisäksi niissä on aina jokin filosofinen pointti, opetusmainen päätös. Tarinoissa on yksinkertaisesta ajatusta.
         Kieltämättä oli hetkiä, jolloin kaipasin tarinaan jonkinlaista koherenssia, jotain järkeä, etenkin silloin kun McKean tekee sivuhenkilöitä keskipisteitä ja siirtyy sivuun nuoresta taiteilijasta, joka kuitenkin on henkilöhahmona joukon mielenkiintoisin ja johon koko tarina ja sen filosofia oikeastaan nojaa. Luonnollisesti on tarinoita ja ajatuksia, joita ei voi – tai joita ei ainakaan ole helppo – ilmaista suoralla kerronnalla ja jotka vaativat vähän ”taivuttamista”, mutta vaikka McKeanin sarjakuvan tunnelma on aivan häikäisevän hyvä, en voi olla miettimättä, mitä se olisi ollut jos se olisi paikoittain ymmärrettävämpi kokonaisuus. Nyt se menee vähän sinne tänne ja tavoittaa kyllä jotain hyvinkin suurta tunnetasolla, mutta älyllisesti – johon se filosofiallaan myös vetoaa – se jää vähän puutteelliseksi.
         Siitä huolimatta se on parhaita lukemiani sarjakuvia, ja osoittaa sarjakuvalla on oikeus tulla kutsutuksi taiteeksi.