Sosiaalimediatapaus

104 artikkelia blogiin. Kuukausi Google Plussassa, muutama viikko Facebookissa ja unohtunut läsnäolo Twitterissä. Siinä kokemukseni siitä, mitä sosiaaliseksi mediaksi kutsutaan. Tietenkään en ole vielä saavuttanut sosiaalisen median todellista syvyyttä – en ole ollut siellä riittävästi voidakseni sanoa asiasta yhtään mitään sellaista millä olisi katetta.
         Sanoakseni, esimerkiksi, että se ei toimi.
         En voi sanoa sellaista, koska sosiaalinen media on ilmiö. Se on viestinnän tulevaisuus, joka tekee ihmisistä tasavertaisia vertaisviestijöitä. Se muodostaa yhteisöjä, saa tuntemaan osa jotain suurempaa kokonaisuutta, tasavertaistaa ihmiset – ainakin kaikki ne, joilla on tietokone, ja kiinnostusta. Se on Email².
         En voi sanoa niin. Mutta voin sanoa paljon muuta.

Twitter STOP 2000-luvun sähkötin STOP Stop!

Lähdetään määritelmistä.
         Medialla tarkoitetaan välinettä, jolla välitetään tietoa. Laajemman määritelmän mukaan se sisältää kaiken, joka vain toimii välittäjänä ihmisten välillä, jopa raha ja liikennevälineet. Suppeammassa merkityksessä mediaksi luetaan vain sellainen, jonka välittämä informaatio on symbolista tai teknistä, käytännössä perinteistä viestintää, koska kaikki ihmisten välinen viestintä on periaatteessa symbolista; meillä on vain yhteinen käsitys siitä, mitä se symboliikka on, mistä johtuen myös ymmärrämme sen ilman allegoriamereen hukkumista. Tai ainakin suurin piirtein, mutta siitä tuonnempana lisää.
         Suppeassa määritelmässä media on jokin tekninen järjestelmä, joka korvaa suoran vaikutuksen. Määritelmä löytyy Turun yliopiston sivuilta ja on Johan Förnäsin käsialaa.
         No, sitten sosiaalisuus. Mitä on sosiaalisuus? Tietenkin se on vuorovaikutusta. Se on yhdessäoloa ja keskustelua, sanallista ja sanatonta, kieltä ja eleitä. Sosiaalisuuteen liittyy tavalla tai toisella myös ryhmäytyminen – kaksi ihmistä eivät ole keskenään sosiaalisia, vaan sosiaalisuus edellyttää sosiaalisuutta. Toisin sanoen, jos ihminen on sosiaalinen, hän tulee hyvin toimeen ihmisten kanssa. Hän ymmärtää ryhmän ja ihmisen sosiaalisen käytöksen konventiot. Hän on seuramies tai seuranainen. Jos on ihmisryhmässä, ei ole automaattisesti sosiaalinen ellei ole ryhmän kanssa vuorovaikutuksessa.
         Ja nyt sitten sosiaalinen media. Ja sanottakoon, että en ole ihan ensimmäinen, joka sosiaalista mediaa määrittelee enkä tasan tarkkaan viimeinenkään.

Minä määrittelen sosiaalisen median henkilökohtaisesta näkökulmasta eli siitä, mitä minä näillä kahdella yhteenliitetyillä sanoilla ymmärrän. Mitä se minun mielestäni on ja, varsinkin, mitä se ei missään nimessä ole.
         Totuus on, että eivät Google Plus, Facebook, Twitter kuin lukuisat eri blogialustatkaan tee kenestäkään sen sosiaalisempaa. Se saattaa tarjota illuusion sosiaalisuudesta, kytkeä keinotekoisesti ihmiset, jotka eivät olisi reaalitodellisuudessa, todellisessa sosiaalisessa kontaktissa, missään tekemisissä toistensa kanssa, yhteydestä puhumattakaan. Mutta sosiaalisen median tehtävä ei olekaan yhdistää ihmisiä, vaan kytkeä, koska verkostot ovat tämän päivän sanat. Täytyy olla verkostoja, verkostot ovat tärkeitä, koska verkostot ovat tärkeitä. Koska verkostot! Itseisarvo!

Facebook. Sosiaalista mediaa? Viestintää? Kommunikaatiota? Esilläoloa?

         Ja ollakseen verkostossa, on ensin näyttävä. On oltava esillä. Entäs jos ei ole syytä olla esillä? Sitä varten ovat päivitykset: pesin ja huuhtelin matot/tukan/olohuoneen verhot/lapsen/koiran/suuni/autoni/elämäni. Mistä seuraa loputon virta informaatiota, joka ei ole informaatiota eikä disinformaatiota, koska sillä ei ole mitään muuta funktiota kuin näkyä – se ei ole totta eikä epätotta, se vain on. Sosiaalisen median olemassaolo koostuu ”statementeista” – ”Vittu että vituttaa/väsyttää/kyllästyttää/on krapula/ahistaa – joilla ei ole mitään tekemistä informaation kanssa.
         Sosiaalinen media on huomion keräämistä.

Hu0m@kaa m1nut!

Mistä tulemme siihen viestinnän symbolistiseen puoleen, johon lupasin palata myöhemmin. Se on nyt.
         Kaikki viestintä on kulttuurista. Kommunikaatiota määrittelevät kulttuuriset sopimukset – sitä, että jos sanomme ”paskaduuni”, tiedämme välittömästi mitä toinen tarkoittaa. Esimerkiksi. Viestintää säätelevät sosiaalisista tilanteista opitut lait ja säännöt, joita seuraamalla ja noudattamalla ymmärrämme ja tulemme ymmärretyksi. Ne ovat sanavalintoja, käytöstapoja, puheenparsia ja kaikkea, mikä viestinnässä vaan voi tavalla tai toisella välittyä.
         On täysin itsestään selvää, ettei verkossa tapahtuva viestintä voi välittää kaikkea sitä informaatiota, mitä kasvokkainen viestintä välittää – eleet ja ilmeet. Se ei ole tässä relevanttia, se on tekninen ongelma, johon ihmiset ovat sopeutuneet. Se ei ole se ongelma – sitähän varten ovat hymiöt!
         🙂   ;>-   :^<

Google+. Näyttääkö tutulta? Ero on vain, ettei viestien pituutta ole rajoitettu. Kiinnostavuutta ei ole lisätty.

         Ongelma on koko läsnäolon muoto – se näkyminen. Ongelma on se, että näkymiseen ei millään tavalla liity kuulumista. Selväkielisesti sanottuna se, että sosiaalisessa mediassa on kymmeniätuhansia, satojatuhansia ihmisiä, jotka kaikki haluavat näkyä yhtä aikaa – mutta kukaan ei muista kuulla toisiaan. Koska se on minun viestintääni, minun päivitykseni, minun vitsini, minun linkkini.
         Ja sitten sosiaalinen media on täynnä viestejä, jotka eivät tavoita ketään toista. Viestintää? Ja jokainen niistä sadasta tuhannesta sosiaalisesti verkostoituneesta ihmisestä kirjautuu Facebookiin säännöllisesti nähdäkseen onko sinne tullut punaisia pallukoita tai vaikkapa WordPressiin tarkistaakseen onko blogiin tullut kommentteja. Eipä ollut. Nyt et ollut riittävän nokkela tai kiinnostava ansaitaksesi huomiota, yritä uudestaan. Yritä kovemmin!
         Tästä ei voi oikein päätyä kuin yhteen johtopäätökseen: reaalitodellisen sosiaalisen kanssakäymisen symbolistiset säännöt ja konventiot eivät päde sosiaaliseen mediaan. Jos normaalissa keskustelutilanteessa jättää vastaamasta toiselle tai jättää tämän vitsin tai keskustelunavauksen huomiotta, on törkeä idiootti. Sosiaalisessa mediassa se on normi. Miten tämä yhdistää ihmisiä? Millä perusteella tätä voi kutsua sosiaalisuudeksi tai edes sosiaaliseksi? Kerro toki itsestäsi, mutta älä enemmällä kuin 420 merkillä.
         Olen vähän sitä mieltä, että sosiaalinen media on vain uusi keino jättää huomiotta ne ihmiset, jotka eivät innosta. Ainahan ne voi kyllä ystäväksi ottaa, koska ystävyys, sehän on vain termi sosiaalisessa mediassa. Otetaan ne vain ystäviksi, jotta näkevät, miten vähän minä niistä välitän ja miten paljon noista toisista.
         ”Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada…”
         Se on sitä, että hoidetaan ihmissuhteita kätevästi tarvitsematta nähdä kohtuutonta vaivaa. Että vastaa jotain sarkastista sen sijaan, että pistää henkilökohtaisesti sähköpostia tai – ajatella – soittaa tai kutsuu kahville, mitkä viestivät välittämisestä aivan eri tavalla. Sosiaalisessa mediassa sen sijaan ilmaistaan pikakuittauksella, että olet mielessä, mutta valitettavasti et kovin syvällä siellä. Et ainakaan yhtä replyä pitempään.
         Todellisuudessa sosiaalinen media taitaa olla väline, joka tarjoaa mahdollisuuden välttää sosiaalisuutta. Siitä kehityksestä minä en pidä. Se huolestuttaa.

Mutta ainahan ovat tykkää- ja +1-napit, joilla kaikki sanomiset voidaan pisteyttää tilastollisesti: on kolmen pisteen kommentteja ja nollan pisteen kommentteja. Se pitää sisällään lukuisia sovellusmahdollisuuksia paitsi ihmisten, myös näiden sanomisten kilpailuttamisesta. Oletteko koskaan miettineet, miksi Facebookissa vitsaillaan ja pelleillään niin paljon?
         Ja entäs he, jotka eivät saa tykkäämisiä koskaan tai saavat niitä selvästi vähemmän kuin piirin toiset jäsenet? Miltä heistä mahtaa tuntua? Sosiaaliseen mediaan kytkeytyneiltä? Verkostoituneilta? Syrjityiltä? Niin kuin… koulukiusatuilta?
         Tykkään!
         No, niin minäkin tykkään sinusta, mutta silti et ole riittävän kiinnostava, jotta näkisin välttämättömäksi vastata sinulle. +1. Olet huomioitu. Mutta mitähän minä itse seuraavaksi kirjoittaisin?
         Ah. Niin.
         Piste.